Näyttelijä Jussi Lehtonen tekee tutkimusmatkaa esiintyjän ja yleisön suhteeseen. Hän on perehtynyt keskeisten teatteriteoreetikoiden näkemykseen aiheesta ja päätyy omaan synteesiinsä ja tulkintaansa.
Olen pitkään pohtinut, millaisista aineksista meidän teatterintekijöiden katsojia koskevat oletukset oikeastaan koostuvat.
Jussi Lehtonen tekee teatteria myös yhdessä turvapaikanhakijoiden kanssa. Kuva Hanna Weselius.
Ajattelenko, ettei katsojilta voi vaatia ponnistuksia ja että he ovat itseäni kyvyttömämpiä vastaanottamaan taiteellisia kokonaisuuksia? Vai näenkö heidät ensi sijassa lippuja ostavina kuluttajina, joiden tulee saada vastinetta rahalleen?
Uskonko, että minun esityksiäni katsovat vain omaan heimooni kuuluvat eli valistuneet ihmiset, jotka tekevät eettisiä valintoja teatterilippuja ostaessaan?
Onko homma ihan terveellä pohjalla?
Näyttelijöiden kulissipuheissa katsojista tehdään usein rohkeita johtopäätöksiä. Katsojat ovat ”ihan kuolleita” tai ”just ja just hereillä” tai sitten ”ne vihaa mua”.
Teatterin kehityksen kannalta on ratkaisevaa, miten me tekijät käsitämme yleisön. Millaisella eleellä ja intentiolla lähestymme – tai haluaisimme lähestyä – katsojiamme? Missä määrin katsomo on minua varten lavastettu ihmiskasvoinen heijastuspinta, johon voin projisoida pahimmat pelkoni?
Teatterikulttuurissamme on vahvoja oletuksia yleisön roolista esitystapahtumassa. Tiedämme kuitenkin hyvin vähän, mitä yleisössä esityksen aikana tapahtuu. Vielä vähemmän olemme perillä siitä, miten esityksemme jatkavat elämäänsä katsojien mielissä.
Käytännön näyttämötyöläisenä olen aina tuntenut jonkinlaista vierautta näyttelijäntyöhön liittyvää teoretisointia ja oppimestareiden ylös kirjoittamia ”suuria totuuksia” kohtaan. Päätin silti tarttua toimeen ja tarkistaa, mitä yleisösuhteesta 1900-luvun keskeisimmissä näyttelijäntyön käsikirjoissa loppujen lopuksi kirjoitetaan.
Tutkimusmatka muodostui varsin kiehtovaksi. Huomasin, että Bertolt Brechtiä lukuun ottamatta aiheesta kirjoitetaan todella vähän. Mutta kun siitä kirjoitetaan, otetaan käyttöön äärilaidan metaforia. Yleisössä istuu hirviö, musta aukko tai jättiläismäinen vauva. Joskus katsomon nähdään täyttyvän etnografeista, jotka tarkkailevat näyttämön villi-ihmisiä. Joihinkin näytöksiin vain tiedostavat itsensä etsijät ovat tervetulleita.
Klassikkomiesten teatteriteorioiden yleisösuhteet voidaan raa’asti jakaa kolmeen luokkaan: ensimmäisessä katsoja nähdään taiteilijan luomistyön täydentäjänä, toisessa esiintymisen ja esityksen katsomisen aktit ajatellaan samansyntyisiksi, kolmannessa asetelma pyritään kääntämään ympäri ja katsojasta ja hänen näkökulmastaan tulee esityksen ensisijainen synnyttäjä.
Jaottelu ei kuitenkaan ole kategorinen. Yleisösuhteet elävät jatkuvasti, ja takinkääntö on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.
Lue Jussi Lehtosen syväsukellus aiheeseen Teatteri&Tanssi-lehdestä 4/2012.
Etusivun kuva Hanna Waselius.
