Koreografi ja tanssija Emio Greco puhuu lihasta. Hän pitää sitä sekä fyysisen että sielullisen ilmaisijana ja kotina. Se kantaa itsessään evoluutiota. Nämä ajatukset näkyvät myös Grecon tanssissa ja teoksissa. Hän etsii keholle uutta dramaturgiaa.
Kuva Viola Berlanda.
”Koreografinen nero”, ”ehdottoman omaperäinen” ja ”edelläkävijä” ovat määreitä, joita italialaiskoreografi Emio Grecoon liitetään. Hän on myös ilmaisuvoimainen tanssija, joka hallitsee kehonsa pienimpiäkin lihaksia. Greco on työskennellyt yhdessä hollantilaisen ohjaajan ja tanssidramaturgin, Pieter C. Scholtenin, kanssa vuodesta 1995. He ovat luoneet useita palkittuja ja kiitettyjä teoksia yhdessä.
Tekijäparin uusin teos La Commedia saapuu Helsingin Juhlaviikoille elokuussa. Se perustuu Danten Divina Commedian innoittamaan kolmen teoksen sarjaan: HELL (2006), [purgatorio](2008) ja PARA/DISO (2010). Greco kertoo, että 2011 ensi-iltansa saaneeseen La Commediaan on kerätty parhaat palat kolmesta edeltäjästä ja teoksen tapahtumaympäristöksi on otettu sirkusareena.
Henkisyys. Uskontoa käsittelevä ja uskonnollinen kirja ei ole mikään tyypillinen lähtökohta tai aihe nykytanssiteoksille. Greco ja Scholten ovatkin lähestyneet Divina Commediaa vapaasti ja tulkiten.
”Teoksemme ei ole yhtä Danten kirjan kanssa. Dante oli meille heräte tutkia tällaista aihetta. Enemmän kuin uskontoa tutkimme sitä, miten voimme puhua inhimillisyydestä ja epäinhimillisyydestä. Olemme kiinnostuneita myös korkeakulttuuriin ja matalan rooleista : tarkoitus oli saattaa yhteen populaari taso äärimmäisen abstraktin ja intellektuaalisen kanssa – eli tavoittaa inhimillisyyden kaikki ulottuvuudet”, selventää Greco.
Uskonnolla on kuitenkin jonkinlainen rooli teostrilogiassa.
”Ehkä henkisyyden merkityksessä. Työtä tekevän kehon henkisyys on meille tärkeä. Uskonnot tuntuvat nykyisin olevan jopa vaarallisia aiheita, ja meitä kiinnostaa yhteyden luominen henkisen, spirituaalisen kautta ennemmin kuin konfliktien synnyttäminen. Mutta ehdottomasti haluamme herätellä katsojia, emme meditoida.”
Grecon ja Schoultenin teokset ovat hyvin eloisia ja ekspressiivisiä. Niissä näkyy myös dramaturgin käden jälki: kohtausten rakenne ja järjestys sekä yksityiskohtien ja joukkokohtausten suhde toimivat täysin vaivattomasti. Olennainen pääsee esiin ja punainen lanka säilyy. Grecon liikemaailma on nopeaa, arvaamattomiin asentoihin päätyvää, katkonaista. Yläruumiin ja pään käyttö vahvistaa lintumaista vaikutelmaa. Liha on näissä tansseissa erityisen elossa.
Huumorin veli. Grecon ja Schoultenin töistä löytyy lähes aina myös huumoria, silloinkin kun teema on rankka ja vakava, kuten Viscontin elokuvasta Rocco ja hänen veljensä ponnistavassa ROCCO in TWOssa. Hyvän ja pahan taistelua ruumiillistavat veljekset nyrkkeilevät trikoissaan kuin kevätjänikset hangella. Greco-Schoulten työparin maailma onkin paljossa velkaa elokuvan italialaismestareiden suloisenkatkeralle huumorille ja koomisenkauniille kuville.
Lue Minna Tawastin tekemä haastattelu kokonaisuudessaan Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 4/2012.
Etusivun kuva Viola Berlanda.
