Kari Heiskanen ohjaa yhtä teosta, suunnittelee kolmea seuraavaa ja pohtii kaiken aikaa, mitä valta merkitsee. Ohjaaja-näyttelijä kirjasi työhönsä liittyviä ajatuksia maaliskuussa ohjatessaan Kuninkaan puhe -teosta.

Kirjoittaessani tätä maaliskuussa ohjaan Kuninkaan puhetta Helsingin kaupunginteatterissa, ja suunnittelen kolmea tuotantoa. Senaatintorille valmistelen yleisurheilun EM-kisojen avajaisohjelmaa, jonka ainoa esitys on heti juhannuksen jälkeen.

Kaksi muuta tulevaa ohjausta ovat nekin Helsingin kaupunginteatteriin. Toisesta käytän nimeä Klassikko ja toisesta Sovitus.

Klassikko on aiheistani mieluisin. Etsin kontekstia, joka murtaisi näytelmän ehdottaman maailman ja mahdollistaisi persoonallisen tulkinnan. Mielikuvitus syöttää kuvia, joiden syvyyttä testaan kohtausten merkityksillä.

Senaatintorin juttu on akuutein ja hankalin. Kuinka vangita kesäillan vesisateessa 30 000 ihmistä seuraamaan esitystä, jonka pitää urheilukisojen hengessä nostaa tunnelmaa? Voinko sanoa jotakin maailmasta tai edes urheilumaailmasta? Mikä olisi uutta viirinheilutusten ja jumppanumeroiden sijaan?

Seisoin viime kesänä Senaatintorilla ja sain idean, jota olemme jalostaneet. Tämä on itselleni syy tehdä moinen spektaakkeli. Saan leikkiä visiolla, luoda esityksen, joka tyylittelee, hassuttelee, on naiivi ja yllättävä.
Ajattelen Chagallin hahmotusta, yritän pitää itseni vireessä ja vastuuttomana, vaikka mieltä jäytää huoli, kuinka saada 150 esiintyjää ja lukemattomat muut elementit toimimaan.

Olen kahdesti aiemmin ollut rakentamassa tämän mittaluokan tuotantoa. Kaapelitehtaalle teimme aikoinaan esityksen Drive or Die ja Turun stadionille viime elokuussa Taistelun. Kaksi asiaa nousi molemmissa haasteeksi.

Ensimmäinen on se, että tuotantokone joudutaan räätälöimään erityisolosuhteita varten, ja resursseja on arvioitava jo vuotta aiemmin. Käsikirjoituksen on oltava valmis muttei liian yksityiskohtainen, sillä ei ole varmaa, kuinka paljon esiintyjiä on mukana, mitä erikoisefektejä tarvitaan ja saadaanko sponsoreilta rahaa niin, että tuotanto toteutuu siedettävästi tai ylipäätään.

Toinen haaste on epävarmuuden sietäminen. Harjoitusaikaa on minimaalisesti. Jaoin viimekesäisen Taistelun tekemisen teatterin päivä- ja iltaharjoituksiksi, ja sen mukaan harjoitusaikaa oli esitystilassa neljä ja puoli päivää.

Ohjaaja alkaa tällaisessa prosessissa helposti käydä synkkää yksinpuhelua. Onko esitysidea minkään arvoinen? Jos en saa jotain elementtiä, millä korvaan sen? Markkinointi maalaa huikeita näkyjä – millä sellaisia luon, jos ei tule rahaa? Uskaltavatko lähimmät työtoverit sanoa, jos kohtaukset eivät toimi, vai antavatko äijän tarpoa harhoissaan? Tuleeko kukaan tätä katsomaan?

Hyvä puoli eri foorumeille tekemisessä on se, että saa katsoa työtään eri näkökulmista. Teatterissa tuotantokone on viritetty niin, että ohjaaja ei juurikaan tunne vastusta. Asiat toteutuvat vaivattoman tuntuisesti, on osaavia johtajia ja loistavia työryhmiä, rutiinia ja kokemusta.

Teatteriin muodostuu helposti vallitseva estetiikka, jonka mukaan asioita tehdään. Joskus tuotantokone alkaa määritellä sisältöä. Silloin pienistä asioista voi tulla probleemi. Kerran halusin lavalle kaadettavan kattilallisen papusoppaa, ja kohtasin sitkeää vastustusta. Talossa ei ollut tapana sotkea lattioita.
Lue Kari Heiskasen kirjoittamasta työpäiväkirjasta lisää hänen ajatuksiaan vallasta, yhteiskunnasta ja taiteesta Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 3/2012.