Latinalaistanssien nelinkertainen maailmanmestari Jukka Haapalainen ja balettinäyttämöiden tähti Nina Hyvärinen eivät jääneet luomaan uraa suoraviivaisesti oman lajinsa huipulla, vaan lähtivät molemmat etsimään jotakin enemmän.
Kilpatanssija Jukka Haapalainen sanoo tunnistaneensa jonkinlaisen ”hakuisuuden” jo lapsena, vaikka amatööriura meni vielä normien mukaan.
”Olen aina hakenut enemmän kuin mitä opettaja antaa. Tanssissa näkyy se, mitä kaikkea itsestä voi tulla esiin. Tekniikka vapauttaa sanomisen, mutta itsestä tuleva juttu voi viedä mihin vain”, Haapalainen sanoo opetustyön tauolla studiollaan Kaapelitehtaalla Helsingissä.
Jo huippukaudellaan latinalaistanssien finalistina ja Blackpoolin British Open -kisojen voittajana hän otti tanssiparinsa ja puolisonsa Sirpa Suutari-Jääskön kanssa riskejä keskittymällä muuhunkin kuin omaan leipälajiin.
”Se oli tietysti uhkapeliä. Olisi pitänyt olla enemmän laput silmillä.”
Yhteys kehoon. Balettintanssija Nina Hyvärisen 19-vuotiaana alkanut ura Suomen Kansallisbaletissa oli nousujohteista ja yksiselitteistä. Vuonna 1997 Hyvärinen kuitenkin jätti työnsä. Joutsenlammen Odette-Odilen roolilla solistitanssijaksi yltänyt Hyvärinen tunsi, ettei hän enää kehity. Yhteys kehoon katosi. Uusille poluille ajoi palo oppia ja samalla hätä siitä, ettei opi enää uutta.
Balettiuran jättäminen ei ollut silti helppoa.
”Minulla on baletti-identiteetti ja sehän alkoi puhella, että kuinkas sinä nyt noin, ja olisitkohan onnellisempi, jos olisit vielä talossa. Se identiteetti saa nyt kuitenkin vain ihmetellä, ettei saanut loistavaa balettielämää.”
Hyvärinen lähti rikkomaan identiteettiään tietoisesti. Nyt hän valitsee arkeensa vain sellaista, mikä itseä kiinnostaa. Ensimmäisenä hän soitti tanssija-koreografi Carolyn Carlsonille Pariisiin ja pyysi päästä hänen ryhmäänsä.
”Kesti kuitenkin puolitoista pitkää vuotta, ennen kuin tulin alas tähteydestä. Carolyn kyllä yritti! Pari kuukautta ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen olin yhtäkkiä omassa kropassani.
Liikkeen armoille. Jukka Haapalaisen irtauduttua kilpatanssijan urasta uuden luomiseen sysäsivät ensimmäisenä Federico García Lorcan runotekstit, Carlos Sauran El Amor Brujo -elokuva ja puhuttelevan aidot flamencotanssitähdet Antonio Cades ja Cristina Hoyos. Aineksista syntyi Sirpa Suutari-Jääskön ja ohjaaja Tiina Puumalaisen kanssa musikaali Mustan ruusun tango.
”Aitoudesta on paljolti kysymys kilpatanssijankin ilmaisussa. Joskus katsoessani vain ulkokohtaista tekemistä treenisaleilla ajattelen, että kunpa kukaan ulkopuolinen ei näkisi tätä. Se on aika kova reaktio! Kannattaakin ensin opetella kävelemään aidosti…”
Tampereen Työväen Teatterin Sudenmorsiammessa pohditaan, miten keho voisi olla Aino Kallaksen romaanitekstin palveluksessa. Kuvassa Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö. Kuva Petri Kovalainen.
Matkalla. Nina Hyväriseltä kului kymmenen vuotta ennen kuin kehtasi kertoa lopettaneensa baletin kokonaan. Fyysisesti rankkojen balettivuosien jäljiltä hänen molemmat lonkkansa leikattiin parin vuoden sisällä. Tanssija joutui miettimään, käveleekö hän enää koskaan kunnolla.
”Rakastan balettia yhä yli kaiken. Etsimisprosessini jälkeen jouduin kuitenkin myöntämään, että balettia en voi enää tanssia.”
Tuoreessa opettajan työssään hän paasaa opiskelijoille, että tanssin takia ei kannata rikkoa itseään. Kehon pitäisi olla ystävä, ei väline.
Hannele Jyrkkä
Lue Jukka Haapalaisen ja Nina Hyvärisen haastattelu Teatteri&Tanssi-lehden numerosta 2.
Etusivun kuvassa Nina Hyvärinen. Kuva Kari Hakli.
