Näytelmäkirjailija ja ohjaaja Juha Jokela menettää kolumnineitsyytensä peräämällä kriitikoiden vilpittömyyttä.
Hyvin pukeutuneet miehet kertovat kukin vuorollaan saman: ”Ne ovat mielipiteitä.” ”Luokitus on pelkkä mielipide.” ”Kyse on tosiaankin vain mielipiteistä.”
Kohtaus on Charles Fergusonin Oscar-palkitusta dokumentista Sisäpiirin homma. Luottoriskijohdannaisia myyville pankeille oli, vain päiviä ennen kuplan puhkeamista, annettu korkeita AA- tai AAA-luokituksia. Oikeudenkäynnissä penättiin luottoluokittajien vastuuta. Turhaan, luokitus on mielipide.
Myös teatterikritiikistä on tapana sanoa, että se on vain yhden ihmisen mielipide. Hiekkalaatikko on vaatimattomampi, mutta mekaniikassa on paljon samaa. ”Mielipide” vapauttaa arvioitsijan vastuusta, mutta hänen valtansa voi olla todellista ja tuntuvaa.
Otan esimerkin. Teatteri Takomon Amerikka sai ensi-iltansa 11. syyskuuta 2010. Teksti ja ohjaus oli Pauliina Feodoroffin. Helsingin Sanomien Suna Vuori kirjoitti esityksestä kriittisen arvion, jossa sanottiin muun muassa näin: ”Fokuksensa hukannut, paikoin uuvuttavan paperinmakuinen teksti alkaa varsinkin väliajan jälkeen herättää torjuntaa.”
Au.
Pyysin Feodoroffia listaamaan kritiikin konkreettisia seurauksia Takomolle ja hänelle itselleen: ”Ennakkomyynti ei ollut kovin suurta, noin 40 lippua varattuna. Kritiikin jälkeen niistä ei lunastettu ainuttakaan. Esityksiä peruutettiin muistaakseni 8 tai 9, käytännössä puolet esityskaudesta. Vuosi jäi pahasti miinukselle. Palkkoja jäi maksamatta, samoin työeläkemaksuja, ne siirrettiin korkeakorkoisina velkoina tälle vuodelle. Maksoin esityksen kuluja myös omasta pussista. Vuoden 2011 toimintaa jouduttiin supistamaan. Perheenjäsen -esityksessä oli vähemmän näyttelijöitä Amerikan takia. Vuoden 2012 TeaK-yhteistyöhön ei ole varaa palkata Takomon omaa näyttelijää.”
Sattumalta toinenkin Helsingin Sanomien kriitikko Maria Säkö kirjoitti Amerikasta, tosin Skenet-verkkolehteen. Arvio oli ylistävä: “(Esitystä) pitää pystyssä taitavien näyttelijöiden joukko. Sen repaleinen rakenne noudattaa mielikuvien villiä ja lumipalloefektin tavoin kasvavaa valtaa…”
Jos olisin Pauliina Feodoroff, saattaisin pohtia, miltä kaikelta olisi säästytty, jos arpa olisi suonut ensi-iltaan toisen kriitikon. Hesarin puolustukseksi on mainittava, että myös Turun Sanomien ja Aamulehden kritiikit olivat huonot. Feodoroff itsekin koki, että Amerikka ei ollut ensi-illassa valmis. Silti tuntuu mahdolliselta, että toisen kriitikon arvioimana Amerikka olisi pelastunut. Ohjaajan sanoin ”esitys kuoli ennen kuin edes alkoikaan. Sen potentiaali jäi kokonaan näkemättä, syntymättä, kokematta, niin itseltäni kuin kaikilta muilta.”
Osalla kriitikoista on tekijöihin nähden paljon valtaa, mutta heidän vastuunsa on epämääräinen. Tällainen rakenne on omiaan herättämään turvattomuutta. Usein kriitikot tuntuvat ottavan vastuun ennen kaikkea mielipiteensä rehellisyydestä. Mielekkäämpi lähtökohta voisi olla tämä: kriitikko on vastuussa siitä, että hänen pyrkimyksensä teoksen ymmärtämiseen ja sen oikeudenmukaiseen arvottamiseen on mahdollisimman vilpitön.
Mielipiteen rehellisyys vs. pyrkimys vilpittömyyteen, mikä on ero? Jälkimmäinen edellyttää valmiutta itsereflektioon. Paine esiintyä asiantuntijana voi estää ammattikatsojaa huomaamasta, että esityksessä on ansioita, joita hänkään ei näe tai ymmärrä. Kahden ja puolen tunnin pitkästyminen saattaa olla rehellinen kokemus, mutta jos kriitikko kadottaa uteliaisuutensa esityksen suhteen ja tyytyy subjektiivisuuteen, on vallan ja vastuun välillä epäsuhta. Pyrkimys vilpittömyyteen sen sijaan tarkoittaisi, että kriitikko ottaa vastuun myös oman näkemyksensä rajallisuudesta.
Pohdinta jatkuu Teatteri&Tanssi-lehden numerossa 2/2012.
Juha Jokela
näytelmäkirjailija ja ohjaaja