Piia Hirvensalo piti puheen Helsingin ylioppilasteatterin 85-vuotisjuhlassa.

Vihaista puhetta taiteesta

12.11.2011

(Näyttämöllä on valokeila, johon astuu nainen. Hän lysähtää kumaraan ja alkaa naakkua vanhan naisen värisevällä äänellä.)

Minä olen jo vanha. Minä olen kahhdekkssankymmentä viisivuotiass vanhhuss ja nähnyt jo kaikenlaissta.

(Vanha nainen venähtää uljasryhtiseksi kamarineuvoksettareksi ja kiekuu ylimyksen koloratuurilla.)

Tahtooko rouva merikrottia? Tai kenties kampasimpukkafondantin? Minä tarjoan. Sillä minulla on rahaa. Enkä minä tiedä mihin sitä pistäisin.

(Nuori ja värisevä tyttölapsi näkee näkyjä ja löytää sielukkuuden yläsävelet.)

Kaukana kajastaa valo. Minä näen sinut vielä. On kylmä. Puiden lehdet takertuvat tahmaisina poskiini. Kaipaus kulkee kohti kylmin, matkaa voittavin askelin. En voi hengittää. AAAAAAAAAAA!

(Ihminen palaa todellisuuteen ja alkaa puhua.)

Nyt voi laittaa ne salivalot päälle. Kiitos.

Vrrrh. (Pudistelee yltään kaiken edellisen.)

Hyvät tämän syksyn uunituoreet YT:läiset, siis lämpimäiset. Hyvää iltaa myös me vanhat, jo kuivahtamaan päässeet YT:läiset.

Tämä oli taidehiippailua. Ja oli siinä vähän puskateatteriakin. Ennen kaikkea siinä oli kolme kliseisintä tapaa esittää 1) vanhus, 2) rikas (=siis paha) ihminen ja 3) surunsekainen kaipaus. Eli ihminen liikuttumassa taiteensa äärellä.

Nuo vuosituhantiset äänenpainot, tuo pölyinen ja aina samana toistuva sävelkulku. Ällistyn aina kun törmään niihin, vielä 2000-luvulla. On kuin katsoisi 150-vuotiasta ihmistä: vieläkö tuo elää? Tuo jo syntyessään muinainen käsitys teatterinäyttelemisestä. Eikö se voisi jo raahautua hautaansa, vaeltava aave?

Miksi tästä teille mouhaan? Kuka on tämä puvustaan pullisteleva pöyhkeä täti-ihminen?

Olin aikanani nuori ja innokas YT:läinen, niin kuin kaikki meistä. Silloin  oltiin uuden taiteen eturintamassa ja tuhahdeltiin Kansallisteatterille! Nyt puolet jäsenistöstä näyttelee siellä.

Onko tässä nyt sitten keskiluokkaistuttu? Onko YT:n kapina talttunut? Vai onko kiihkeyden temppeliin päässyt hiipimään avarakatseisuuden henki?

Silloin 90-luvulla teatterin ja urheilun raja oli hämärä. Repliikkien, artikulaation ja ilmaisun harjoittelun sijaan hyppelimme lintuhyppyjä ja juoksimme kilpaa. Verta tuli suusta ja nenästä. Vuorosanoilla ei ollut niin väliä, eikä siitä ölinästä olisi kukaan mitään ymmärtänytkään.

Sen sijaan hikoilu oli tärkeää. Hien määrästä ja naaman väristä saattoi päätellä, kuka on auki ja kuka tarvitsee vielä viisikymmentä punnerrusta. Kaiken perusta oli kuitenkin itkeminen. Joka vuosikurssilla oli omat ykkösitkijänsä, joita kadehdittiin ja joilta ohjaajat tilasivat tämän taidonnäytteen jokaiseen näytelmään. Vähintään tasaväkisenä lintuhyppyjen kanssa kilpailivat litsarit, joita jaettiin avokätisesti ja välillä myös varsinaisen harjoitustilanteen ulkopuolella.

Pitkään luulin, että näytteleminen tarkoittaa punaista naamaa ja vuolasta nestehukkaa. Tämä käsitys siirtyi sujuvasti sukupolvelta toiselle ja valtasi melkein koko teatterikentän. Eikä sen ote ole vieläkään täysin hellittänyt. Edelleen lentävät nesteet katsomoon ja mitä enemmän roiskuu, sitä vahvemmasta visiosta on kysymys.

Mutta mutta. Onko mitään niin helppoa keinoa ”hätkähdyttää” tai ”herättää” yleisöä kuin viskellä sitä eritteillä? Jos näyttämöllä joutuu katsomaan oikeaa väkivaltaa, väistelemään räkää ja haistelemaan rasvassa tiriseviä sisäelimiä, ei kyse ole enää TEATTERIN vaikuttavuudesta tai NÄYTELMÄN koskettavuudesta, vaan pelkistä fyysisistä ärsykkeistä, joihin KEHO reagoi.

Ne myös paljastavat armottomasti sen, ettei tekijä oikeastaan enää usko teatteriin, ei nojaa sen keinovalikoimaan, vaan vetää varmasta narusta. Tekijä ei enää luota kykyihinsä. Eikä varsinkaan teatteriin. Miksi hän sitten tekee sitä?

80-ja 90-lukujen taitteessa maamme yli pyyhkäisi jälkiturkkalaisen koulukunnan resuinen armeija, jonka tuhoja paikkaillaan yhä. Paljaat kehot ja nuorten vihaisten miesten lihaksikkaat ylävartalot, räkä, reuhtominen ja huutaminen, ne on niin nähty. Tämä shokeeraava keksintö syntyy kuitenkin vuosi vuodelta uudelleen, samannäköisenä ja muuttumattomana. Kuin Mustanaamio.

Entäpä jos kokeilisi välillä siirtää ne kyyneleet sinne katsomon puolelle? Näyttelijänhän nyt saa aina jollain tavoin vuotamaan. Sen sijaan yleisön liikuttumiseen vaaditaan jo taitoa.

Se, mitä punnerruksilla haettiin, mutta mitä ehkä jäätiin paitsi, on paljastuminen. Siinä missä ”auki” tarkoitti näyttelijän kykyä tuottaa lavalle ehtymätön tunteiden kymi, on paljastumisessa kyse pikemminkin  tuottamisen loppumisesta: näyttelijän kyvystä laskea puolustuksensa.

Vaikuttavaan näyttelemiseen liittyy aina jotain selittämätöntä. Parhaimpina hetkinä näyttelijän ja yleisön väliin repeää halkeama, josta elämä pääsee virtaamaan sisään. Tällöin näyttelijän silmiin pääsee salaa katsomaan, ja roolin takaa purkautuu esiin jotain todellista, salattua, hetkessä syntynyttä. Tällaisia hetkiä ei voi pakottaa esiin. Niille voi vain luoda suotuisat olosuhteet.

Se vaatii täydellisen luottamuksen, turvan ja rauhan.

Ohjaajalla on suurin vastuu tällaisen tilanteen tuottamisessa. Ohjaajan vastuulla on myös saavutetun luottamuksen vaaliminen. Näyttelijä saattaa uhrautuvaisuudessaan sallia myös jotain itselleen tuhoisaa, päästää ohjaajan liian lähelle, manipuloimaan itsestään toivottuja tuloksia jopa väkivalloin.

Näyttelijän työnkuvaan kuuluu alttiiksi asettuminen, suojaavan kilven laskeminen reaktorin ytimen yltä. Siksi näyttelijä ei koskaan saa olla yksin vastuussa rajoistaan.

Näyttelijä ei voi työskennellä pelkästään suojassa, turva-alueen sisäpuolella. Näyttelijälle paljastuminen on onnistumisen edellytys.Suurimmat voitot saavutetaan ihmisen sisäisellä vaaravyöhykkeellä, pelon rajamailla, paljain päin.

Tälle alueelle näyttelijän johdattaa ohjaaja. Siksi myös ohjaajalta vaaditaan uhrautuvaisuutta, ja ennen kaikkea rakkautta. Koska näyttelijä on jatkuvasti tekemisissä oman kelpaamisensa kanssa, hänen on mahdotonta olla herkkä, jos hän joutuu koko ajan pelkäämään ”saavansa turpaansa.”

Ohjaajan tärkein tehtävä on suojella näyttelijää. Ei ole mitään niin epäpyhää, kuin pettää tuo luottamus. Kaikki me tiedämme, miten käy, kun reaktorin sydän sulaa.

Nykyteatteri ei kaipaa enää yhtään lisää ”energiaa”, ei ääntä eikä vimmaa, vaan AJATTELUA. Kirkasta, punnittua, loppuun saakka vietyä, uutteraa ajattelua. Osumatarkkuutta, ei hosumista.

ASENNE ei ole vielä ajattelua. Jos pelkkä oikea vakaumus ja puoluekanta riittäisivät hyvän teatteriesityksen hiivataikinaksi, niin eikös se olisi vähän kuin Amerikka? Jossa siis mitä tahansa voi tehdä, koska ollaan terrorismin vastaisessa sodassa, hyvisten puolella. Harva ihminen noin ylipäätään luokittelee itseään sinne vihollisryhmään. Että juu, mä olen niitä pahiksia. Paha ihminen. Minä.

Hyvän puolustaminen ja sillä kaiken oikeuttaminen on nopein tie hurskasteluun ja kaksinaismoralistiseen keikistelyyn. Tekopyhä taide on kuvottavaa. Ja vaarallista.
Siksi onkin syytä miettiä, teenkö tämän teoksen tunteakseni itseni hyväksi ja moraaliseksi ihmiseksi, vai siksi, että haluan oikeasti ottaa selville jotain, löytää maailmasta uusia asioita. Yllättyä. Enkä vain tukea omaa, jo valmiiksi muovautunutta vakaumustani.

Maailma kihisee keskenään ristiriitaisten totuuksien välisistä jännitteistä, ja teatterin tehtävä on peilata sitä sen kaikissa väreissä, näyttää siitä jotain sellaista, johon mikään muu tutkimusväline ei pysty. Mutta jos vain keskitymme muurailemaan oikeamielisyytemme peruskiveä, ei maailmakaan liiku. Se on silloin yhtä jähmettynyt ja kuollut kuin ajatuskin. Asenne on ajattelun kuolinisku, sillä todellisuus on monimutkaisempi sekamelska, kuin mihin asenteemme yltävät.

Hyvän ja pahan rintamalinja ei ole suora ja kirkas, vaan samea ja häilyvä. Se mutkittelee asioiden välillä rikkonaisena, se laskeutuu urheasti epävarmuuden laaksoon ja kätkeytyy monimerkityksellisyyden sumuun. Se piirtää rajansa läpi ihmisten, jättäen heidät seisomaan yhtä aikaa kummallekin puolelle, ei kenenkään maalle, oikean ja väärän väliseen ikuiseen transithalliin, jossa ihmiset parveilevat, mutta eivät etene.

Täällä me nyt olemme. Pääsemättömissä. Ja tätä välitilaa on taiteen tutkittava. Taiteella on pääsy molemmille alueille. Taiteella on rajaton kulkuoikeus ihmismielen osastoihin ja käytäville, joilla sen on syytäkin harhailla. Taiteella on kaikkien maiden passit. Kaikkein kiinnostavinta taidetta syntyy kuitenkin tällä rajavyöhykkeellä, tunnustuksettomassa tilassa, kaistaleella, jossa varmuus ei viihdy ja jonka autiolla pinnalla astelevaa suojatonta kulkijaa saattaa milloin tahansa pyyhkäistä totuuden kelmeä valokeila.

Toisin kuin fiktiossa, täällä todellisuudessa hyvän ja pahan välillä on luja kaksoissidos, sillä nämä kaksi alkuainetta eivät esiinny puhtaina yhdessäkään ihmisessä. Jokainen henkilö on sekoitussuhteeltaan ainutkertainen cocktail, eikä maailma ole kuulas ja selkeäpiirteinen maisemamaalaus, terävän horisonttiviivan kahtia halkoma taivaan ja helvetin kerrosvanukas.

Teatterissa yleisin tapa pilkata rikasta ihmistä on sijoittaa hänet ravintolaan ”hienostelemaan” ja mässäilemään ranskankielistä ruokaa. Tällainen kuvasto on juuri sitä kulunutta ja matalaotsaista tyypittelyä, josta olemme tottuneet syyttämään poliittista oikeistoa. Kuin haukkuisi pultsaria siitä, että sillä on likaiset vaatteet. Olisiko tarjolla jokin tuoreempi kulma?

Ei jokainen hyvin toimeentuleva ihminen ole ahneudessaan kieriskelevä, ähkyinen vuorineuvos, eikä jokaisen sekakäyttäjän sisällä piile kristallisia kiteytyksiä universumista. Näytelmissä tämä denaturoitu hahmo on usein aforismeja suoltava, salattua viisautta sisäänsä kätkevä arkipäivän Yoda.

Tosielämässä metanolilla ja urealla parfymoitu seurallinen henkilö pulauttaa uumenistaan viisauksien lisäksi myös örinää, perkeleitä ja äkisti keskeytyneen ruuansulatusprosessin puolivalmistetta. Tosielämässä sekakäyttäjä ei saa paikkaa pöydästämme, jossa puhutaan yleviä asioita taiteesta ja intohimosta ja suunnitellaan koskettavaa näytelmää kodittomuudesta.

Älkäämme halventako ihmisiä kuvaamalla heitä kliseisesti! Älkäämme litistäkö todellisuutta kaksiulotteiseksi. Ahneus ja riisto tarvitsevat mitä pikimmiten älyllisesti varteenotettavan vastuksen, joka on tarpeeksi rohkea löytämään vihollisen myös itsestään. Nyt jos koskaan on uudenlaisen, uteliaan, ennakkokäsityksistä vapaan ja huimapäisen teatterin tarve.

Rakas 85-vuotias Ylioppilasteatteri! Tee sellaista.

1 ”näyttelijän silmiin pääsee salaa katsomaan”

2 ”Se vaatii täydellisen luottamuksen, turvan ja rauhan.”

3 ”näyttelijän on mahdotonta olla herkkä, jos hän joutuu koko ajan pelkäämään saavansa turpaansa.”

Kaikkien lainausten sanat Ville Virtasen; ote haastattelusta opinnäytetyössäni ”Lempeä silmä – kuvaajan ja näyttelijän suhde elävässä kuvassa.”