Riina Maukola: Elämää suuremmat sankarittaret – suomalaisen teatterin elämäkerralliset taiteilijahahmot vuosina 2000–2010, Helsingin yliopisto, 2011, 251 s.

Humanistisen tutkimuksen merkitys punnitaan sen kyvyssä löytää olennaisia kysymyksiä ja etsiä niihin vastauksia. Sanon oikopäätä, että Riina Maukolan väitöskirja Elämää suuremmat sankarittaret – suomalaisen teatterin elämäkerralliset taiteilijahahmot vuosina 2000–2010 on painonsa arvoinen. Sen mikroperspektiivistä aukeaa äärimmäisen kiintoisa näky ja mahdollisuuksia jatkopohdinnoille.
Otsikkonsa mukaisesti Maukola käsittelee suomalaisen teatterin elämäkerrallisia taiteilijahahmoja vuosina 2000-2010. Hämmästyttävää, kuinka paljon näitä naistaiteilijoista kertovia esityksiä olikaan – taiteilijaelämäkertatrendiaihe – kuten Maukola huomauttaa.
Ajanjaksoon mahtui 18 taiteilijakuvausta. Näyttämöllä on nähty Fredrika Runeberg, Minna Canth, Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofelt, Helene Schjerfbeck, Helmi Vartiainen, Elli Tompuri, Aila Meriluoto ja Lauri Viita, Henrik ja Märta Tikkanen, Eeva-Liisa Manner, L.Onerva, Aino Kallas, Ain´Elisabeth Pennanen. Mukaan mahtui siis myös muutama mies. Edellisten lisäksi Pentti Saarikoski ja Vilho Lammi, Albert Edelfelt. Kiinnostavaa, miten näitä naissankarirooleja on luettu ja mitä taiteilijuus, sankaruus ja sukupuoli merkitsivät teatterissa 2000-luvun alussa.
Väitöskirjan yksi suuri anti on se kyvyssä muistuttaa, kuinka tärkeä sukupuoliteknologiaa ja identiteettiä tuottava apparaatti teatteri onkaan. Teatteri ei ole vähäpätöinen representaatioita tuottava käytäntö. Ei ole yhdentekevää, millaisia henkilöhahmoja lavalta näytetään, minkälaisena naisen/ihmisen paikka näyttäytyy ja millaisia myyttejä sankaruudesta, sukupuolesta ja kansallisuudesta suhteessa yleisöön esitykset rakentavat.
Maukolalla on järeinä teoreettisina aseinaan Bert O. Statesin henkilöhahmoteoria sekä ranskalaisten teatterintukijoiden Georges Zaragozan, Serge Bonnevien ja Florence Naugretten teoriat, feministinen esitystutkimus. Roland Barthesin myyttiajattelua käytetään näiden taiteilijaesitysten myyttikuvastoa avaamaan. Teoreettinen työkalupakki ja näytelmät/tekstit laitetaan keskustelemaan toistensa kanssa tavalla, jossa draamoista (suurinhan osa oli nimenomaan draamateatteria) kuoriutuu äärimmäisen kiinnostavia asioita.
Maukolan mukaan taiteilijaelämän näyttämötulkinnat muistuttivat sisällöllisesti ja aihevalikoimaltaan toisiaan. Syynä tähän hän näkee teatterintekijöiden käsitykset ja teatteriyleisön oletukset taiteilijaelämästä – tai sitten valintoihin on päädytty toimivan draaman ja esityksen ehdoilla. Niin sanottu toimiva draama ja toimiva esitys jo sellaisinaan siis ikään kuin syöttävät tietynlaista sisältöä ja tapaa käsitellä aihetta.
Sankaruus osoittautuu sukupuolittuneeksi ja myytittyneeksi. Maukolan mukaan esityksissä taiteilija näyttäytyi sisukkaana työn sankarina, jolle taiteilijuus on kutsumus. Ja naistaiteilijat – kas kummaa – uskovat vähemmän omaan lahjakkuuteensa kuin mieskollegansa, hoitavat perheensä ja muut velvollisuutensa. He selviävät suvereenisti myös arjesta. Ja kyllä näistä naisista löytyy myös kurittomuutta. Suomalaiset taiteilijatarinat ovat likipitäen aina myös rakkaus- ja parisuhdekuvauksia.
Maukolan väitöskirja antaa aihetta hämmästellä sitä, miten työn kunnian, heteronormatiivisena ja perusperheideologian läpitunkemana taiteilijakuva ja klassiset henkilöhahmot teatterissa näyttäytyvätkään. Yksi ainoa eriääninen ja muotokieleltään poikkeava esitys tähän joukkoon mahtui: Mirriseni, esitys taidemaalari Helmi Vartiaisesta, Tyko Sallisen maalausten mallista.
Ei-realistinen ja karnevalistinen Mirriseni tarjoaa Maukolalle oivan paikan pohtia draamateatterin ja esitystaiteen suhdetta, performanssia ja dokumenttia. Samalla se tuo esiin sen, miten esitys leikitteli mimesiksellä, miten siinä parodioitiin tai ironisoitiin Tyko Sallisen hahmossa miehistä sankarimyyttiä, taiteilijauhoa ja pönötystä. Osansa sai myös kansallinen sankaruus.
Maukolan mukaan taiteilijaesitykset ovat kansallisten myyttien viimeinen linnake ja tunteiden tyyssija. Taiteilijahahmot olivat kansallisia, tarjolla oli yhtenäiskulttuurista sankaruutta. Kiinnostavaa, koska suomalaisuus- ja kansallisuusteemojen esittäminen voisi olla myös väistyvä trendi.
Lopussa Maukola päätyy pohtimaan, mihin tarpeisiin esitykset vastaavat. Suurmiehillä ja -naisilla, sankareilla ja antisankareilla on aina kysyntää myös teatterissa, ne tyydyttävät yleisön ”toden ja todellisuuden himoa”. Tuttuus ja tunnistaminen, tunnustukset ja juorut, tunteiden jano, terapia ja sankarin kaipuu ovat Maukolan mukaan niitä tekijöitä, joilla katsojat esityksiin kiinnitettiin.
Maukola vertaa yleisön populaaria nautintoa siihen, mitä 1950-luvun ranskalaisyleisö koki suosikkilajiaan painia katsoessaan. Roland Barthesin sanoin: ”Paini jäljittelee siten asioiden ideaalista ymmärtämistä, ihmisen kokemaa hyvänolon tunnetta, kun hän hetkeksi kohoaa arkisten olosuhteiden perustavan monimielisyyden yläpuolelta olevalle näköalapaikalle.”
Taiteilijaesityksetkin siis johdattavat ”elämää suuremman kokemuksen äärelle.”

Hanna Helavuori