Kuka näytelmiä kirjoittaa? Elämmekö draaman kultakautta, kuten yleisesti väitetään?
Dramaturgi Maria Kilpi luki yli 40 viime vuonna kantaesitettyä kotimaista näytelmää – ja koki yllätyksiä.

Viime aikoina on puhuttu suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kulta-ajasta. Hieman yli puolet Suomessa esitetyistä näytelmistä on suomalaisia, ja kotimaisia kantaesityksiä on vuosittain noin kahdeksankymmentä. Suosituimpia näytelmiä esitetään useammassa teatterissa, ja niiden katsojaluvut kohoavat korkeiksi. Mutta kuka oikeasti tietää millaisia ovat ne noin 80 kotimaista kantaesitystä? Miksi näytelmäkirjallisuudesta keskustellaan niin vähän – sen ylistyslaulun lisäksi? Mikä on suomalaisen näytelmäkirjallisuuden identiteetti?

Janne Saarakkala: Suuri Humppamusikaali/Lappeenrannan kaupunginteatteri.
Kuva Aki Loponen

Toimin aktiivisesti Teksti-yhteisössä viime vuosikymmenen loppupuolella. Teksti on näytelmäkirjailijoiden yhteisö, joka toimii läheisessä yhteistyössä Suomen Näytelmäkirjailijaliiton kanssa. Sen tavoitteena on muun muassa näytelmäkirjallisuuden kehittäminen, näytelmäkirjailijan identiteetin tukeminen ja ammatin arvostuksen ja näkyvyyden lisääminen. Teksti pyrkii luomaan yhteyksiä näytelmäkirjailijoiden ja muun teatterikentän välille sekä avaamaan keskustelua teattereiden ja näytelmäkirjailijoiden välisistä suhteista.

Tekstin piirissä yritin käynnistää keskustelua suomalaisen näytelmäkirjallisuuden identiteetistä. Kirjoittamaani näytelmää oli Saksassa pidetty ”tyypillisenä esimerkkinä suomalaisesta näytelmästä”. Olin väittänyt vastaan: ”Ei, ei se ole, enimmäkseen täällä kirjoitetaan ihan toisentyyppisiä näytelmiä.” Sittemmin tajusin, etten itse asiassa lainkaan tiedä millä lailla Suomessa kirjoitetaan.

Törmäsin itävaltalaisiin ja saksalaisiin, joilla oli jonkinlaisia (enemmän tai vähemmän perusteltuja) käsityksiä siitä, millaiset traditiot tällä hetkellä olivat heidän maissaan voimissaan. Minulla oli mielikuvia ja ennakkoluuloja joista kertoa, mutta tosiasiassa olin lukenut niin vähän näytelmiä, että varmasti en pystynyt sanomaan mitään. Ei pystynyt kovin moni kollegakaan, ja täsmälleen samasta syystä.

Viralliset ja epäviralliset

Yksityisissä keskusteluissa olen usein törmännyt näkemykseen, jonka mukaan hyviäkin näytelmiä on – mutta että suurin osa niistä on yksinkertaista juonellista komediaa, ja niiden tarkoituksena on lähinnä naurattaa.

Pauliina Feodoroff: Amerikka – kuvitelmia vallasta/Teatteri Takomo.
Kuva Kalle Kaitala

Se ei itse asiassa pidä ollenkaan paikkaansa. Silloin, kun julkisissa keskusteluissa on sanottu näytelmästä jotain, ollaan yleensä listattu näytelmiä tunnetuimmasta päästä ja/tai yksittäisiä aiheita, jotka ovat esiintyneet useammassa näytelmässä.

Kun näytelmäkirjailijat Heini Junkkaala ja Juha Jokela kirjoittivat suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta Teatteri-lehdessä 6/2007, he valitsivat luettavikseen näytelmäkirjailijoina tunnettujen, ja erityisesti Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelmassa opiskelleiden henkilöiden kirjoittamia tekstejä – niistähän useimmiten halutaan puhua, kun puhutaan suomalaisesta näytelmäkirjallisuudesta ja sen menestyksestä. Koulutuksen merkitystä korostetaan siitä huolimatta, että Suomessa esitettäviä näytelmiä itse asiassa kirjoittavat enimmäkseen ihan muut ihmiset kuin dramaturgiaa opiskelleet.

Jos viimeisen neljän vuoden aikana kantaesityksiä on ollut vähän yli tai alle 80 vuosittain, näistä näytelmistä noin 15-20, siis korkeintaan neljäsosa, on ”koulutetun näytelmäkirjailijan” yksin kirjoittamia. Se tuntuu vähäiseltä luvulta maassa, jossa ihmisiä erikseen koulutetaan kirjoittamaan näytelmiä ja jossa vuodesta 1968 lähtien on dramaturgiaa ja näytelmän kirjoittamista ryhtynyt opiskelemaan yhteensä 135 ihmistä.

Tämä artikkeli on saanut alkunsa halusta selvittää, mitä näytelmäkirjallisuutta Suomessa todella esitetään. Millainen osa siitä jää paljon puhutun, ”virallisen suomalaisen näytelmäkirjallisuuskaanonin” ulkopuolelle?

Miten ajatellaan?

Päätin lukea vuoden 2010 kotimaiset, suomenkieliset, aikuisille ja nuorille suunnatut kantaesitystekstit. 80 näytelmän lukeminen olisi ollut mahdoton tehtävä, joten karsintaa oli tehtävä: ruotsinkieliset ja lastennäytelmät jäivät lukematta, ja koska halusin valikoiman kertovan myös suomalaisten teattereiden ja vakiintuneiden ryhmien ohjelmistopolitiikasta, jäi muutama kertaluonteisen työryhmän esittämä teksti pois.

Tuomas Timonen: Meganin tarina/Kokkolan kaupunginteatteri.
Kuva Jyrki Tervo.

Halusin tietää miten Suomessa kirjoitetaan teatteritekstiä. En edes suoranaisesti ollut kiinnostunut siitä mistä kirjoitetaan, en rakenteista enkä muodoistakaan, vaan enemmänkin ajattelusta tekstien takana. Siitä, miten teatteriteksteissä ajatellaan ihmistä, tätä maailmaa ja aikaa, jota elämme – ja toisaalta; mikä ajatellaan näytelmän syyksi olla olemassa. Tämä tosin selvisi vasta viimeiseksi, ihan ensin kysymys kuului vain: onko näissä teksteissä sellaisia yhteisiä piirteitä, jotka nousisivat selvästi esiin kaikkein tekstien muodostamassa kokonaisuudessa?

Tehtävä ei ollut helppo, koska ei ollut olemassa aiempia katsauksia, joihin tämän vuoden saalista voisi verrata. Sitä ei oikeastaan voinut verrata mihinkään muuhun kuin omiin ennakkoluuloihinsa, siihen, mitä kuvitteli saavansa lukea.

Lue Maria Kilven havaintoja ja johtopäätöksiä Teatteri-lehdestä 8/2011.