”Teatteri on eliitin taidetta”, kuulee Puolassa edelleen monen suusta. Nyt piintynyt käsitys teatterista vain hyväosaisten taiteena alkaa kuitenkin murtua. Uudet esitystavat ovat yleistymässä, ja nuori polvi uudistaa alaa nykyteatterin suuntaan.

Käsitys puolalaisen teatterin elitistisyydestä liittyy niin lippujen hinnoitteluun, hulppeisiin teatterirakennuksiin, ohjelmistovalintoihin kuin teatterikritiikin harvainvaltaankin. Maan eliittiperinteen erityisyyden juuret ovat koulutuksessa ja yhteiskunnan luokkajakaantumisessa, joihin katolinen uskonto tuo oman mausteensa.

Maassa on koulutettu ja arvostettu eliitti ja toisaalta kouluttamaton, suuri syrjälistö, jonka on oletettu pysyvän poissa pehmeiltä sametti-istuimilta viileistä saleista. Tämä lyö leimansa myös taiteen tekemiseen ja sen vastaanottoon.

Tämän hetken kuumimmat nimet Puolan teatterissa ovat Monika Strzepka ja Pawel Demirski. Nämä kaksi taiteilijaa ovat privaatissa perhe, ja teatteria syntyy siten, että Strzepka ohjaa ja Demirski kirjoittaa näyttämötekstejä. Pawel Demirskillä, kuten monella muullakin puolalaisella nuoren polven teatterikirjoittajalla, on journalistin tausta. Hän on yhdessä Strzepkan kanssa uranuurtaja maan dokumenttiteatterin tekijänä.

”Monika Strzepka ja Pawel Demirski taistelevat johdonmukaisesti puolalaista herraskaista taidetta vastaan. He luovat uutta teatterin kieltä, jollaista ei ole Puolassa aiemmin tavattu: kapinallista ja suoraa, vastaan kaikenlaista elitismiä,” on kriitikko Witold Mrozek todennut kaksikon tekemisistä.

Kuvassa Monika Strzepka.
Kuva Magdalena Sztandary.

Sztuka dla dziecka (Näytelmä lapselle) on parivaljakon yhteinen teos, joka on sysimustan huumorin läpäisemä esitys Jelenia Goran teatterissa. Kauhukomedia katsoo maailmanmenoa 70 vuotta sodan jälkeen eurooppalaiselta taivaalta tipahtaneen lapsen silmin. Natsit voittivat sodan, mutta lapsi ei tiedä niistä ajoista mitään. Kuinka selittää tälle nykymeininkiä?

Kuvassa Pawel Demirski.
Kuva Magdalena Sztandary

”Mitä lapselle pitäisi kertoa, jotta pystyisimme selittämään tässä älyttömässä maailmassa tapahtuvia asioita”, sanoo Strzepka, viimeisillään raskaana.

”Never again!” lukee näyttämöllä valokirjaimin.

Taiteilijaparin maailmankatsomusta kuvataan vasemmistolaiseksi. Joka tapauksessa kyse on kriittisestä asenteesta maailmaan.

Niech zyje wojna (Eläköön sota) pohjautuu sotaromaaniin, josta 1960–70-luvuilla tehtiin kulttimaineeseen yltänyt televisiosarja. Neljän puolalaisen panssarimiehen ja koiran seikkailut toisessa maailmansodassa sujuivat teatterintekijöiden makuun turhan leppoisissa merkeissä. Strzepka ja Demirski näyttävät esityksessään sodankäynnin karumman puolen.

Teczowa trybuna 2012, Demirskin ja Strzepkan käsikirjoitus ja ohjaus, puolestaan sai kipinän siitä palosta, jolla Puola valmistautuu jalkapallon EM-kotikisoihin. Puolassa on ollut tähän saakka mahdoton ajatus, että homot voisivat seurata urheilua ja vieläpä kiihkeästi kannattaa kuningaslajin joukkueita. Rakkaudesta lajiin sateenkaari-ihmiset perustivat faniklubin nimeltään ”Teczowa Trybuna 2012” (Sateenkaarineuvosto). Klubin tarkoitus on ajaa homojen oikeuksia niin, että jalkapallostadioneilla olisi omat turvalliset loosit homoseksuaaleille kannattajille.

Näytelmän aktivistihomot saavat kylmän vastauksen rouva kaupunginjohtajalta: ”Stadion on tarkoitettu kaikille. Mutta te ette ole kaikki.”

Maaliskuussa 2011 maailmanensi-illassa ollut esitys sai odotetusti valtavan huomion puolalaisessa mediassa.

Vapaa taiteilijapari työskentelee monella taholla mutta on viime vuosina usein yhdistetty Walbrzychin teatteriin. Heitä voidaankin kutsua hiilikaivosalueen kaupungin ainoan teatterin kotiartisteiksi, niin monta teosta parivaljakko on ollut sinne synnyttämässä.

Walbrzych olisi kova kandidaatti, jos kisattaisiin maan tämän hetken kiinnostavimman teatterin tittelistä.

Lue Sari Havukaisen katsaus puolalaiseen teatteriin kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 7/2011.

Etusivun kuva: Sateenkaarineuvosto koolla. Homofanit valmistautuvat EURO 2012 -jalkapalloturnaukseen Pawel Demirskin kirjoittamassa ja Monika Strzepkan ohjaamassa esityksessä.
Kuva Natalia Kabanow/Teatr Polski we Wroclawiu