Helsingin Juhlaviikot ja Stage-festivaali toivat kuluvana syksynä poikkeuksellisen tasokkaita esityksiä Helsingin useille näyttämöille. Edellisellä nähtiin muun muassa Christoph Schlingensiefin viimeiseksi jäänyt, länsimaalaisuutta ruoskiva spektaakkeli Via Intolleranza II. Jälkimmäisen puhutuimpiin tapauksiin lukeutui Korjaamolla maailman kantaesityksensä saanut Dmitry Krymovin ohjaus Pariisissa, jossa rakastunutta venäläisupseeria näytteli Mihail Baryshnikov.

Helsingin Juhlaviikoilla nähty, saksalaisohjaaja Christoph Schlingesiefin viimeiseksi jäänyt teos Via Intolleranza II on järkälemäinen kollaasi länsimaisesta egosentrisyydestä ja huonosta omasta tunnosta. Nimensä mukaisesti se käsittelee suvaitsemattomuutta ja tekee sen vahvasti eurooppalaisesta näkökulmasta. Työryhmässä on kymmenen burkinafasolaista taiteilijaa saksalaistyöryhmän rinnalla, ja teos tuo näyttämölle loputtoman määrän paradokseja yksilötason ristiriidoista globaaleihin kysymyksiin.

Reilu vuosi sitten keuhkosyöpään menehtyneen Schlingensiefin suvaitsemattomuuden pohdinta täydentyy hänen vasta julkaistussa päiväkirjassaan Kauniimpaa kuin taivaassa (Kansallisteatterin kirja, suomennos Eeva Bergroth). Siinä hän armottoman totuudellisesti käy läpi ajatuksiaan elämän rajallisuuden tajuttuaan. Ohjaajan yksi keskeinen ajatus on, että niin kauan kuin ihminen ei rakasta itseään, hän ei syvällisesti kykene hyväksymään muita.

Särmikkäänä tunnettu taiteilija puhuu kuolevaisuutensa sisäistettyään hyvän itserakkauden puolesta, mihin ei tulisi kuulua egoismia tai arroganssia. Hän katsoo, että ihminen voi vapautua vasta oman ja muiden ihmisten elämän kontrollista luopuessaan.

Tähän liittyy myös Schlingesiefin keskeinen kysymys länsimaiden suhteesta kehitysmaihin: ”Miten voimme auttaa Afrikkaa, jos emme kykene auttamaan edes itseämme.” Toistuvasti hän puhuu Euroopasta itsensä rikkoneiden yhteiskuntana.

Via Intolleranza II jäi Christoph Schlingensiefin testamentiksi, joka oli vyöryävä kannanotto monenlaisen suvaitsevaisuuden puolesta. Kuva Aino Laberenz.

Schlingensief on kirjoittanut itsensä esitykseen kaikkea hallitsemaan pyrkivänä, syöpäsairaana teatteriohjaajana, joka valmistelee esitystä eurooppalais-afrikkalaisen ensemblen kanssa ja oopperakylän rakentamista Burkina Fasoon (aiheesta tarkemmin Teatteri-lehdessä 5/2011). Langat kuitenkin karkailevat yhtenään hänen ja ohjaajan sijaisena näyttämöllä toimivan Stefanin käsistä – ilmassa on vahvaa hermostuneisuutta.

Itseironinen omakuva tuo esitykseen paljon huumoria, jonka kautta puretaan myös syvällä istuvia ajatusrakenteita – muun muassa tuomalla näkyväksi esineellistäviä ajatuksia afrikkalaisista työtovereista. Mitä taiteilijalle lopulta merkitsee yhteistyö mustien kanssa; onko kyseessä vain avarakatseisuuden kaapuun puettu näyttelyesineiden kavalkadi, jonka kaikki säännöt kuitenkin tulevat eurooppalaisilta?

Via Intolleranza -teosta voi katsoa dekonstruktiivisena ohjauksena; esitys koostuu jatkuvasta joukosta erilaisia totuuskäsityksiä ja kulttuurisia konflikteja, jotka näyttäytyvät sekä teoksen aiheiden että monityylisen esittämisen tasolla. Schlingensief tuo näyttämölle useita yhtäaikaisia näkökulmia, jotka ovat monenlaisissa ristiriidoissa keskenään.

Hän vyöryttää lavalle valtavan määrän visuaalista ja auditiivista materiaalia, joka on enimmäkseen disharmoniassa, jopa kakofonisessa suhteessa keskenään. Mukana on oopperataltionteja, videokuvaa Afrikasta, elävää musiikkia. Pelkistetyn peruslavastuksen oheen puhujapöntön ja parin pöydän oheen kertyy muovituoleja, värikkäitä pahvihökkeleitä, sairaalasänkyä ja häkkimäinen akvaariorakennelma.

Projisoinneissa toistuvat 1900-luvun filosofinimet Adornosta Deleuzeen – jos edellisen voisi ehkä ajatella olevan Schlingensiefille puolustamassa taiteen ehdotonta autonomisuutta, jälkimmäisen merkityksen voisi lukea vaikkapa erojen ja yhteisyyksien rakenteiden problematisoijana. Tai voihan olla, että ohjaaja ironisoikin eurooppalaisen teoretisoinnin ja maailmanpoliittisten käytäntöjen olevan alati kaukana toisistaan.

Intertekstuaalisuutta pursuavan teoksen taustalla ja selityksenä merkinnälle ”II” on italialaisen Luigi Nonon ooppera Intolleranza 1960, joka esitettiin Venetsian biennaalissa vuonna 1961. Oopperan muotoja uudistanut teos oli niin ikään kannanotto rasismia ja suvaitsemattomuutta vastaan. Nono lainasi käsikirjoituksessaan materiaalia useista lähteistä ja pyrki saamaan yleisöön suoran, atakkimaisen kontaktin estetisoinnin sijaan.

Kun Nonon aiheena 50 vuotta sitten oli Euroopassa tapahtuva pakolaisten syrjintä, pyrki Schlingensief laajentamaan aihetta kolmannen maailman kohteluun ylipäätään. Hänen ajatuksensa asiasta oli se, että kehitysavun ei tulisi sisältää määritelmiä siitä, millä tavalla rahat tulisi käyttää.

Annukka Ruuskanen

Lue Juhlaviikkojen ja Stagen arviot Teatteri-lehdestä 6/11.