Lasten ja nuorten esityksiä tekevien teattereiden on osattava operoida opettajainhuoneissa, mikäli ne haluavat tavoittaa koululaisyleisöä esityksiinsä.

Koulujen lukuvuosi vastaa ajallisesti teattereiden näytäntökautta. Siihen instituutioiden yhtäläisyydet jäävätkin. Koulumaailman toimintatapojen ja aikataulutusprosessien tunteminen ovat edellytyksiä teatterin ja koulun välisen yhteistyön sujumiselle. Teatterin osalta se merkitsee viestin viemistä ruohonjuuritasolle, sinne, missä ostopäätökset tehdään: opettajien taukotilan kahvinurkkaukseen.

Onnistunut asiakassuhde opettajiin ja vanhempainyhdistyksiin vaatii teattereilta yksilöllistä, käytännönläheistä, pitkäjänteistä ja oikein ajoitettua markkinointia. Tarjottavan teatteriesityksen laatu on ensiarvoinen, mutta yhtä tärkeää on tehdä esitys näkyväksi muun informaatiosälän joukossa.

”Paperipinot, postit ja täysinäiset sähköpostit ovat erinomaisen hyviä teatterikirjeiden katoamispaikkoja”, tietää Lappeenrannan kaupunginteatterin yleisötyöntekijä Heidi Parkkinen.

”Esimerkiksi opettajainkokoukseen osallistuminen olisi konkreettinen keino saada viesti perille.”

Pitkäjänteisyys tarkoittaa vuosien mittaan syntynyttä luottamusta teatterin tasoon.

”Monet tilaavat kiertue-esityksiämme pelkästään siksi että pitävät esityksiämme hyvinä”, sanoo teatterisihteeri Pia Hakala Ahaa Teatterista.

Samanlaista palautetta keräävät kentältä muutkin vuosikymmeniä toimineet lasten- ja nuortenteatterit.

Markkinoinnin oikea ajoitus on ratkaiseva, koska koulujen lukujärjestyksissä ja vuosisuunnitelmissa ei ole paljon liikkumavaraa. Yläasteilla teatterissakäyntejä tai vierailuesitysten vastaanottamista saattaa vaikeuttaa kurssimuotoisuus: kuinka saada koko luokka yhtaikaa vapaaksi muilta tunneilta, tai koko vuosikurssi samaan aikaan jumppasaliin.

Lasten saattaminen teatterielämyksen pariin vaatii kouluilta joustoa ja vaivannäköä, eivätkä kaikki opettajat jaksa ryhtyä hommaan. Silloin on helppo vedota syistä ilmeisimpään: tyhjään kukkaroon.

Kuntien kiristyvään talouteen ja koulujen rahapulaan viittaavat mielellään niin teatterintekijät, järjestöt kuin opettajatkin silloin, kun valitellaan koululaisostojen vähenemistä. Erityisen tehokas keskustelun tappaja on slalom–äiti-kortti, jonka slogan kuuluu: ”Rahaa ei saa oppilailta kerätä, tai jos saa niin ainakaan ope ei saa, ja jos vanhemmat kerää, niin kaikki ei kuitenkaan maksa, eivätkä muut vanhemmat halua sit niiden muiden lippuja maksaa ja plöp pläp päp päppäp.”

Totuus on, ettei edes raha auta, jos rehtoreilta ja opettajilta ei löydy aitoa kiinnostusta teatteriin.

”Opettajien asenne vaikuttaa eniten teatteri- ja kulttuuririentoihin koulussa”, uskoo eräs rehtori.

Kuntien kulttuuripalveluyksiköiden asenteella on myös suuri merkitys: ”Valkeakosken kulttuuritoimi tilasi meidät viisi kertaa esiintymään kuluneen kesän aikana, ja muutama muuttotappiokunta löytää aina rahaa vierailuihimme”, kertoo Teatteri Rollon johtaja Sanna Monto.

Turussa, Espoossa, Mikkelissä ja Kuopiossa on käytössä kuntien tarjoama Kulttuuripolku-ohjelma. Kulttuuripolulla kunnat kustantavat esimerkiksi yhden ikäluokan kerran vuodessa teatteriin. Käytännöt hieman vaihtelevat alueittain. Espoossa polkuun sisältyy myös liikuntavaihtoehtoja, ja Turussa pyritään takaamaan jokaisen peruskoululaisen pääsy johonkin kulttuurilaitokseen kolmesti vuodessa.

Kotkassa käynnistyy kulttuuripolku tänä syksynä. Kulttuuripolku-hankkeeseen ovat koulut tarttuneet pääosin innokkaasti, mutta kaikkia opettajia eivät edes ilmaisliput saa liikkeelle.

Mitä koulut sitten toivovat teatteriesitysten sisällöltä?

Lue Nina Jääskeläisen artikkeli Teatteri-lehdestä 6/11