Kansallisteatterin esitys Anna Ahmatovasta ja hänen lähipiiristään käsittelee muistamisen traagisuutta. Ranskalaisfilosofi Hélène Cixousin kirjoittamasta teoksesta kehkeytyy pelon, rohkeuden ja luovien egojen draama. Jukka Mallinen kirjoittaa Juha Malmivaaran ohjaamasta tulkinnasta.
Anna Ahmatovasta (1889–1966) kertova näytelmä Musta purje valkea purje alkaa vuonna 1953 – suojasää, venäläisen koivikon takana rymisee Nevan jäidenlähtö. Keskustelu on historiallisesti hupaisa: Ahmatova kiistelee ystävättärensä kanssa siitä, suostuuko hän julkaisemaan tiettyjä runoja kokoelmassaan, jonka pitäisi nyt Stalinin kuoleman jälkeen päästä julki.
Toisessa näytöksessä vuonna 1960 ovat illuusiot haihtuneet: sensuuri on silponut kirjan. Jopa pelottava otsikko ”Poltettu muistivihko” on tingitty muotoon ”Villiruusu kukkii”. Tätä ennen on nähty kaikki toimittajien kieroilut, neuvostobyrokratian kivinaamiot ja runoilijan pettymykset.
Poltettu muistivihko muistuttaa siitä, miten Lidia Tšukovskaja säilytti Ahmatovan runot pahimpien aikojen yli painamalle ne mieleensä – käsikirjoitukset poltettiin. ”Vegetariaanisten” aikojen tultua runot rekonstruoitiin, mutta eräitä hävisi kokonaan. Samalla tapaa Nadežda Mandelštam jakeli ystävättärien muistettaviksi miehensä Osip Mandelštamin runot.
Suomen Kansallisteatterin Musta purje valkea purje kuvaa runoilija Anna Ahmatovan lähipiiriä 1950-luvulla pietarilaisen yhteishuoneiston painostavassa ilmapiirissä. Ahmatovan roolissa Terhi Panula, Nadezda Mandelstamina Sari Puumalainen. Kuva Robert Seger.
Juha Malmivaaran Kansallisteatterin Willensaunaan ohjaaman muistamisen tragedian näyttämötila on avara ja muuttumaton – ihmiset ovat alasti urkkijoiden katseiden edessä. Karkea lautalattia, karut seinät, sameat värit, vanhojen matkalaukkujen pino, neuvostojuliste – kaikki on kuin suoraan Ahmatovan kotimuseosta, pietarilaisesta yhteishuoneistosta eli kommunalkasta Sheremetjevon palatsin palvelusväen siivessä.
Matala katto on viritetty neukkualusvaatteista ja -lakanoista. Vaatteina ovat tummat neukkumanttelit. Karussa salissa painostaa aavemainen tunnelma, urkkija häilähtelee pimeissä käytävissä ja väijyy verhon takaa.
Samaa rumaa neuvostomiljöötä Josip Brodsky solvasi esseessään ”Puolitoista huonetta”. Mutta kommunalkasta tuli paitsi pelon myös eksistentiaalisen kamppailun tila – rohkeuden näyttämö.
Hélène Cixousin draamateksti perustuu elämäkerralliseen aineistoon Nadežda Mandelštamin, Lidia Tšukovskajan, Emma Gershteinin ja Anatoli Naimanin muistelmista, ja se toimii paljolti kirjallisuuden voimalla. Cixous on kompiloinut slavistien leipätekstiä ilman yllätyksiä.
Mukana on muun muassa Danten kertomus kreivi Ugolinista, joka näännytettiin nälkään tyrmässä. Törmäsin siihen keväällä kääntäessäni Osip Mandelštamin esseetä ”Keskustelua Dantesta”. Mandelštam on virittänyt siihen Stalinin repressioiden yläsäveliä.
Ahmatovan 1930-luvun piiristä, jota tekstissä muistellaan, onkin tullut venäläisen kirjallisuuden legenda. Toinen yhtä ikimuistoinen piiri, josta Cixousin teksti kertoo, piti yhtä 1950-luvulla. Uusimmaksi legendaksi on noussut Ahmatovan seurustelu nuorten runoilijoiden, muun muassa Brodskyn kanssa Komarovossa ja Leningradissa vuodesta 1960 lähtien.
Näytelmässä viiden naisen keskustelut ovat tragedian käsittelyä, mutta myös ironista löpinää, ompeluseuraa myrkyllisine pistoineen, juoruineen. Vanhan pietarilaisen älymystön sarkasmi ja ironia ovat voimissaan. Teksti tutkii naispuhetta, naisten puhekollektiivia. Sitä, miten vanhojen naisten kokemuksella selvittiin neuvostojärjestelmästä – näillä kuvioilla pärjäävät nykyisetkin babuškat.
Haamumaisten leskien tarinoissa elävät murhatut miehet, Mandelštam, Nikolai Gumiljov. Heihin vedotaan: ”Osip olisi tehnyt näin”. Mitjan leski Lidia Tšukovskaja sähähtää: ”Antakaa minun surra vainajiani omilla sanoillani”.
Katariina Kaitueen esittämä Lidia Tšukovskaja oli ja on esityksessäkin Ahmatovan uskottu, sihteeri, joka apurina hoiti avuttoman Annan asioita. Hän koki pelottavimmat hetket yhdessä Ahmatovan kanssa 1930-luvun lopulla, seisoi 17 kuukautta Krestyn vankilan pakettijonossa ja oli evakossa Taškentissa tämän kanssa. Suhteeseen kuului niin pitkä välirikko ja mykkäkoulu kuin sovintokin.
Annan hahmo on esityksen alussa jähmettynyt, sitten hän sulaa Stalinin ajan pakasteesta. Homssuisessa Annassa häämöttää se Ahmatova, jota Mandelštam nimitti Kassandraksi, kotikaupunkinsa tuhon ennustaneeksi näkijäksi. Terhi Panulan Ahmatova on häikäilemättömän sarkastinen ja tunnevoimainen Eevan tytär.
Mandelštamin lesken Nadeždan tuskan jäykistämä suuruus vakuuttaa, mutta en tunnistanut Sari Puumalaisen tulkinnassa sitä esikuvansa myrkyllisen vilkasälyistä juutalaisuutta, joka sähköistää hänen omia muistelemiaan.
Kommunalkassa hiippailevaa urkkijaa Polinaa lesket kutsuvat ”Poloniukseksi”. Suurta runoilijaa siipeillessään hän on myös neuvosto-Smerdjakov. Myös Jago vilahtaa keskusteluissa piirtämässä ikuisuuden näkökulmaa.
Näytelmän syvimmäksi teemaksi jää ehkä luovan egon draama. Ahmatovalla se kärjistyi intrigiksi kirjoittamisen ja (äidin)rakkauden välillä. Vankileiriin moniksi vuosiksi heitetty Ljova syytti katkeroituneena äitiään siitä, että tämä ei toiminut aktiivisesti hänen vapauttamisekseen. Hän jopa väitti: ”Sinulle on edullista, että pysyn leirissä”.
Ahmatova kyllä kiersi päättäjien kynnyksiä vetoamassa pojan puolesta. Hän sai hallusinaatioita – Ljova tulee junasta ja hän on asemalla vastassa. Ulkopuolisen on vaikea tietää, kenen paranoiasta tässä kaikessa on kyse. Runoilijan ja pojan suhde viistää kaikkiaan Ingmar Bergmanin Syyssonaattia.
Ahmatova oikeutti tunnetun itsekkyytensä kirjoittamisellaan: suuri runous, oman itseytensä lausuminen julki meni kaiken muun ylitse.
Lue Jukka Mallisen essee kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 5/2011.
