Mikä saa näyttelijän jatkuvasti venymään kykyjensä äärirajoille fyysisesti ja psyykkisesti? Miten ajattelu, havainnot, mieli ja ruumis parhaimmillaan toimivat esitysten rakentamisessa?
Näyttelijät Petri Manninen ja Cécile Orblin avaavat työmetodeitaan.
Tyynymiehen Michele, Elämää pidemmän yön Shane, Idiootin Rogozin, Tuntemattoman sotilaan Lehtonen ja Honkajoki, Pohjantähden Laurila, Karavaanari, Palmian työntekijä.
Petri Manninen, 46, on fyysisellä sieluntärinällä rooleja tekevä mielen akrobaatti. Katsoja valpastuu hänen itsenäisestä ja vahvasta näyttelijyydestään.
Urheilijataustansa vuoksi Kansallisteatterin näyttelijä Petri Manninen lähestyy roolejaan fyysisyyden kautta. Hän hakee tuntumaa tekemiseensä vaiston ja alitajunnan varassa, keksii, kokeilee. Kyse on assosiaatiotekniikasta ja ei-tiedostavasta havainnoinnista, jossa roolihahmon kokonaisuus muodostuu hyvinkin kaukana olevien asioiden yhdistämisestä.
”Hetket ovat merkittäviä. Ihmisen näkeminen jossain tilanteessa saattaa laukaista ajatteluvyyhdin, joka alkaa elää omaa elämäänsä roolin tekemisessä. Minulla on paha lukihäiriö, eikä lukeminen ole itsestäänselvyys. Tällaisesta viasta saattaa olla jopa hyötyä näyttelijän ammatissa.”
Manninen tarkentaa, että näyttelijälle havainto on muuta kuin tarkastella päivät pitkät ihmisen kävelytapoja.
”Havainnon kautta mikä tahansa arkipäiväinen asia voi liittyä tunteeseen jostain oudosta.”
Mannisen näyttelijäuralle on kertynyt suuri joukko äärimmäisyyksien ja rajatilojen tyyppejä, vammaisia, lapsenomaisia sekä psykopaatteja henkilöitä.
Tekemistä ravitsee onneksi vastavuoroisuus. Kansallisteatterin vahvuus näyttelijän kannalta on ollut siinä, että tarjolla on ollut kunnon rooleja, jotka ovat täydentäneet ja ruokkineet toisiaan. Manninen on työskennellyt talossa jo parikymmentä vuotta Tampereen yliopiston Nätyltä valmistuttuaan.
”Elämää pidempi yö- ja Rakas Jelena -esityksiä (1992) näyttelin lähes yhtä aikaa. Ensin mainitussa Lars Norénin teoksessa esitin Shanea, narkomaania, herkkää ja haurasta ihmistä, jonka sota ja huumeet olivat repineet hajalle; miten haavanlehdeksi ne voivatkaan tehdä ihmisen. Jälkimmäisessä olin Ljudmila Razumovskajan Rakkaan Jelenan lähes päinvastainen, armottoman ilkeä ja manipuloiva ihminen. Ja nyt on meneillään Dostojevskin Idiootin Rogozin ja Linnan Pohjantähden Palmian työntekijä, esimerkiksi.”
Suomen Kansallisteatteri: Täällä Pohjantähden alla. Kuvassa Petri Manninen. Kuva Aura Nukari.
Manninen toteaa, että näyttelijän pitää pysyä hereillä itsensä kanssa, ettei tämä ”rupea työntämään itsestäänselvyyksiä”.
”Kun sain Rogozinin roolin, ajattelin, että nyt tuli paha paikka, miten tällaista voi näytellä. Rogozin on paha, paha, paha. Kaikkihan sen tietävät, mutta sillä yskii myös ajatus, jota voisi kutsua vaikka mustasukkaisuudeksi. Tämähän on huumorintajuton tosikko, jossa on enemmän mustasukkaisuutta ja pelkoa kuin pahaa.”
”Martin McDonagin Tyynymiehessä (2004) näyttelin lapsen tasolla olevaa miestä, joka syöttää viisivuotiaalle lasinsiruja ja tappaa sen. Olisi aikamoinen kakku ryhtyä synnyttämään tuollaista oman pään sisällä. On päästävä vain tekemään, saatava tuo ihminen kroppaan ja konkreettisesti ulos. Meillä kaikillahan on omat maneerimme, mutta tässä työssä pystyi muuttamaan omaa maneeriaan aina uuden impulssin myötä.”
Manninen sanoo, että Tyynymiestä tehdessään hän oivalsi, että ihmisen sairastuessa tältä menee ensimmäisenä ryhti; henkilö vetäytyy suojaan, pelkää jotain.
”Yhdistin sitten tähän hahmoon lapsen innostumisen ja ristiriidan. Tämä loi sellaisen jännitteen, että mies näytti samaan aikaan lapselta ja vanhukselta. Se on tappanut lapsen ymmärtämättömyyttään. Näyttelin lasta, joka ei ymmärrä tekonsa seurauksia. Mietin vain lapsen logiikkaa. Se tekee, sitten unohtaa, aijoo mä hautasin sen, aijoo. Siihen liittyy aito vilpittömyys.”
Näyttelijä visioi, että jos Janne Reinikaisen ohjaamaa Idioottia olsi valmisteltu kymmenen vuotta, se olisi voinut johtaa pään sekoamiseen.
”Kai taidemaalarillekin on helpotus, että pääsee siveltimen varteen. Kylmästi sanottuna vasta työskennellessä näytelmähenkilö rupeaa muodostumaan meikäläisen tekemäksi roolihahmoksi, joka elää siellä teatterilla omaa elämäänsä.”
Kristian Smedsin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan Lehtoa tehdessään Manninen sanoo ajatelleensa tämän kipukohtia ja pelkoa.
”Lehto ristillä. Siinä se on sankari, mutta itse näen tämän ihmisenä, joka pelkää. Se huutaa Riitaojalle, pitää sitä pelkurina, pumppaa itsestään rohkeuden uhoamisellaan selvitäkseen omasta pelostaan.”
Saana Lavasteen ja Mika Myllyahon ohjaamassa Pohjantähti 2011:ssä Manninen sanoo omalta osaltaan päässeensä tekemään ”puskateatteria”.
”Siinä komedia hipoo hurjinta tragediaa. Ihan niin kuin Tuntemattomassakin, jonka vammaiselle Honkajoelle ihmiset nauroivat. Itselleni pääasia on, että yritän näytellä tosissani, oikealla asenteella.”
Mannisen töissä katsoja pääsee harvinaisen lähelle hänen ammatillista ominaislaatua. Tähän liittyen näyttelijä puhuu paljon pelon merkityksestä.
”Panen roolihahmon kokemaan nämä tunnekokemukset live-tilanteessa. Vien ihmistä ylösalaisin, leikkaan nopeasti tunnetilasta toiseen. Tämä sitten ehkä välittyy katsojallekin. Muutenhan voisin vain lukea kirjaa näyttämöllä.”
Näyttelijälle nämä tunteet ovat usein myös henkilökohtaisesti koettuja asioita.
”Minulla oli kaksikymppisenä paniikkihäiriöitä. Olen usein tuntenut itseni heikoksi. Siitä tulee nöyryys. Aikaisemmin olen saanut näyttämölläkin pahoja paniikkikohtauksia. Ne tulevat, jos en tiedä, miksi olen näyttämöllä.”
Lue Petri Mannisen haastattelu kokonaisuudessaan sekä Cécile Orblinin ajatuksia Teatteri-lehdestä 5/2011.
