Tampereen Teatterikesä tarjosi enemmän ja vähemmän taiteellisia esityksiä. Jan Lauwersin ja Needcompany-ryhmän teos The Deer House kuului ehdottomasti edellisiin.
Miten kuvata sotaa ja väkivaltaisia kuolemia taiteen keinoin? Kuinka välttää kaksinaismoralismi ja mustavalkoinen asetelma teatteriesityksessä, joka yrittää kuvata ihmisen pahuutta?
Belgialainen Jan Lauwers ja Needcompany-ryhmä vetävät The Deer House -esityksensä aluksi omalta hurskaudeltaan jalat alta. Teoksen prologiksi rakennettu pukuhuonekohtaus näyttää teatterintekijät mahdollisimman raadollisina; yksi yrittää puhua tulevan esityksen vakavista teemoista, toinen heittää läppää kiertue-elämän sattumuksista, joku ihailee itseään, eräät pimputtelevat pianoa, muutamat keskittyvät harrastamaan seksiä ympäristöstä piittaamatta.
Yleisen hässäköinnin lomassa yksi näyttelijä mainitsee nähneensä Rio de Janeiron keikalla kadulle kuolleen lapsen – jutun pointiksi nousee se, että hänen ei annettu ottaa turistikuvia tapahtuneesta. Kukaan ei kuuntele.
Needcompanyn lähtökohtana on paljastaa esittämiseen ja esiintyjyyteen väistämättä liittyviä probleemoita; ei ole esittämistä ilman egoa – ja ryhmässä toimivien egojen tarpeet ja kiinnostuksen kohteet ovat erilaisia, jopa alati muuttuvia. Teos kysyy ihmisen kykyä todelliseen empatiaan, ja päätyy perin pessimistisiin näkymiin.
Teatterillinen esipuhe on olennainen The Deer House -esityksen kannalta. Kaikki se, mitä näemme myöhemmin voidaan tulkita kyseenalaistukseksi siitä, miten taideyhteisö voi kuvata kärsimystä ilman etäisyyden tuomaa valheellisuutta ja parempitietoisuuden kuvitelmaa.
Lauwers ryhmineen on kertonut esityksen saaneen alkunsa siitä, kun Needcompanyn tanssijan veli sai surmansa sotakuvaajana Kosovossa kymmenen vuotta sitten. Traaginen tapahtuma synnytti tarpeen omakuvan tekemiseen.
Myös media saa osansa. Sotakuvaajan tarinan keskiöön nostaessaan esitys käsittelee sitäkin, miten sekä katastrofialueiden valokuvaajilla että tiedonvälityksellä ylipäätään on taipumus estetisoida kohteitaan, tekemällä tappamisesta kauniita asetelmia lehtien sivuille.
Itse tarinan aluksi näyttämölle tipahtelee loputon määrä valkoisia kauriinruhoja ja -luurankoja. Vanha äiti on perustanut Kauristalon turvapaikaksi itselleen ja jälkeenjääneelle tyttärelleen sekä sekalaiselle sukulaisjoukkiolle. He kasvattavat kauriita ja elävät niiden sarvia myymällä.
Vilpitön pyrkimys vetäytyä maailman pahuudelta, myyttiseen ja viattomaan paikkaan, epäonnistuu oitis. Sotakuvaaja Benoit ilmestyy pian taloon ampumansa naisen ruumiin kanssa; hänen on pitänyt valita äidin tai tyttären tappamisen väliltä. Kostot ja kostojen kostot seuraavat toisiaan. Ruumiita tulee, ja murhakierre on loputon. Eläinten tappamista ei enää edes kyseenalaisteta – siitä on tullut itsestäänselvyys. Maailma on globaali, pahuus on kaikkialla.
Needcompany tekee sodasta, kostosta ja kuolemasta traagisen ja läpikotaisin ruumiillisen runoelman. Ruumiillisen monessa merkityksessä; näyttämö täyttyy taidokkaasta tanssillisesta liikkeestä, ihmisvartalon alastomasta kauneudesta ja kuolleista ruumiista – eläinten ja ihmisten.
Kuva Maarten Vanden Abeele.
The Deer House on esityksellisesti huikea taidonnäyte, jossa kuva, sana, ääni ja liike elävät kuin yhtenä suurena eläimellisenä ruumiina alusta loppuun. Näyttelijöiden ja tanssijoiden vahvasti toisistaan poikkeavat habitukset ja esiintyjälaadut muodostavat ihmeellisen, monissa äänissä soivan instrumentin.
Teos toteaa, että kuolema on banalisoitu ja kokenut inflaation, ettei se enää anna aihetta koskettaviin tarinoihin. Vasta lapsen kuolema pysäyttää Kauristalon yhteisön miettimään väkivallan kierrettä.
Miten tällainen, itseään jatkuvasti ironisoiva ja kommentoiva esitys sitten kyetään viemään päätökseen?
Needcompany päätyy kaikesta huolimatta eräänlaiseen toivoon; pitkän, koskettavan kauniin loppulaulun ajatus on kirkas; elävillä ei ole merkitystä ilman kuolleita, muistaminen ja tietoisuus voivat mahdollisesti tehdä ihmisestä ihmisen.
Annukka Ruuskanen
Lue arvioita muista Tampereen Teatterikesän esityksistä Teatteri-lehdestä 5/2011.
