Kroatialainen Ivan Kralj on Euroopan keskeisiä nykysirkustuntijoita. Hän näkee lajin kehityksessä kaksi suuntaa: vaaraan ja tuhlailevaan estetiikkaan sekä pienimuotoisiin kohtaamisiin perustuvat esitykset.

Sveitsiläisen esiintyjäparin mottoon tiivistyy nykyaikaisten sirkustaiteilijoiden keskeinen kiinnostuksen kohde. Sirkuksen ei pitäisi olla saavuttamatonta, etäistä tai huokua jumalallista täydellisyyttä. Sirkustaiteilijat toimivat kaukana filosofisista yli-ihmispohdinnoista. He haluavat oikeuden epäonnistua, olla pieniä ja haavoittuvaisia. Aiemmin ajateltiin, että sirkus on täydellisen järjestelmällistä, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana se on käyttänyt hyväkseen jokapäiväisen elämän sattumanvaraista epäjärjestystä.

Öper Öpis -esityksessään Dimitri de Perrot ja Martin Zimmermann esiintyvät yhdessä viiden akrobaatin ja tanssijan kanssa. Useimmilla esiintyjistä on fysionomiassaan jokin epätavallinen piirre, joka haastaa katsojien ennakko-odotukset. Epävakaa näyttämö liikkuu akselin varassa. Esiintyjät tanssivat näyttämön reunalla niin, että syntyy uhkaava ilmapiiri. Maa pettää esiintyjien jalkojen alla.

Samanlaisia ratkaisuja on nähty Compagnie 111:n ja MPTA:n esityksissä. Näyttämö, joka siirtyilee, kelluu, leijailee tai tuhoaa itsensä on akrobaatin kannalta vaativa. Tämä joutuu löytämään tasapainon tilassa, joka on kokonaan epätasapainossa.

Toinen esitys, jossa näyttämö on elävä ja kesytön, on Aurélia Thierréen L’Oratorio. Alussa esirippu herää eloon, lavasteet tärisevät ja vinkuvat ja nielaisevat lopulta toiminnan, henkilöt ja rekvisiitan. Näyttämö elää.

Öper Öpis-esityksen naistähtenä tasapainoilee suomalaisakrobaatti Kati Pikkarainen. Kuva Mario Del Curto / Strates.

Camille Boitelin L’Immediat luo erityisen tunnelman maailmasta, joka on hajoamassa palasiksi. Kun ympäristö kuuden esiintyjän ympärillä romahtaa, seuraa dominoefekti, onnettomuuksien jatkumo, joka vihjaa siihen, että tulossa on kaaosta ja katastrofeja.

Esitys käsittelee suuria kysymyksiä: identiteetin rakentumista, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja onnellisuutta maailmassa, joka on tuhoutumassa.

Hajoaminen, häirintä, realismi

Monet uuden sukupolven taiteilijat rakentavat esityksensä hajoamisen ja uudelleen rakentumisen metaforille. Ainakin kolme Jeunes Talents Cirque Europe -tapahtumassa palkittua tekijää käyttää ”hallittua epävakautta” esityksensä liikkeelle panevana voimana. Ivan Mosjoukine -ryhmä Ranskasta, suomalainen Race Horse Company ja kansainvälinen My!Laika täyttävät näyttämön tavaran paljoudella, mikä kuvaa tuhoutuvaa maailmaa. Kyse on maailmasta, jolla on pakkomielle liiallisesta kuluttamisesta ja tavaran keräämisestä, kunnes se tukehtuu omiin saasteisiinsa.

Esiintyjät ottavat mittaa toisistaan ja kilpailevat häviämisessä. Sirkuksen välineet vääntyvät tai menevät rikki esityksen aikana, oli sitten kyseessä sirkustolppa, pilates-pallo, trampoliini tai löysä vaijeri.Välineiden pettäminen ei vetoa vain eläytyviin katsojiin vaan tuottaa myös häiritsevää realismia.

Esityksissä on kuitenkin mukana myös absurdiutta. Esiintyjästä tulee elämää pienempi, näyttämön suuri kokonaisuus tekee hänestä lähestulkoon esineen, joka yrittää selvitä ihmisen osasta vaihtelevien hengissä pysymisen keinojen avulla. Luoja on jäänyt vangiksi omaan luomukseensa.

Intiimit kohtaamiset

Toisaalta sirkuksessa on myös päinvastainen suuntaus. Cirko – Uuden sirkuksen keskuksen johtaja Tomi Purovaara on huomannut, että minimalistinen trendi näkyy lukuisissa esityksissä. On ymmärretty, että pieni voi olla suurta. Yleisö kaipaa intiimejä kohtaamisia.

”Valtaosa kiertävistä ryhmistä on nykyään pieniä”, Purovaara selittää.

”Se johtuu taloudellisista syistä mutta on myös taiteellinen valinta. Esiintyjät pääsevät hyvin lähelle katsojaa ja syntyy intiimi tunnelma. Yleisö saa harvinaisen tilaisuuden kohdata taiteen ja toiset katsojat erityislaatuisessa, läheisessä tilaisuudessa, joka on vastakohta kiireiselle, irrationaaliselle maailmallemme.”

Belgialainen Circ’ombelico on sijoittanut uusimman esityksensä yleisöineen vanhan rekkakontin sisään. Da/Fort saa innoituksensa tilan puutteesta, ja akrobaatit kertovat tarinan, joka ammentaa ”arjen kauneudesta ja tylsyydestä”. Espanjalainen Ascarlata Circus on jo aiemmin ahtanut yleisön pieniin telttoihin, joita voidaan siirtää ryhmän omalla pakettiautolla. Uusimmassa produktiossaan Devoris Causa se yhdistää nukketeatteria, sirkusta, huumoria ja tragediaa.

Eri taidemuotojen sekoittaminen on aina puskenut sirkustaiteilijoita uusien kokeilujen pariin. Nykysirkuksen resepteihin on jo vakiintunut mausteiksi tanssi, teatteri ja musiikki. Nyt eurooppalaiset sirkustaiteilijat ovat alkaneet yhdistellä sirkukseen menestyksekkäästi myös kirjallisuutta, videota, ruuanlaittoa, arkkitehtuuria ja sarjakuvia.

Tomi Purovaaran mukaan se, että nykysirkus yhdistelee eri lajeja, hämärtää sirkustaiteen määritelmiä.

”Kaikki on mahdollista, rajoja ei tarvita. Viimeisen vuosikymmenen aikana sirkus on hyödyntänyt teknologian uusimpia saavutuksia tekijöinään esimerkiksi WHS, Jean-Baptiste André, Gaëlle Bisellach-Roig ja NoFit State Circus. Oikeastaan se ei ole mitään uutta: aikoinaan niin sähkövalo, polkupyörät, elokuvat kuin muutkin uudet keksinnöt siirtyivät heti sirkukseen.”

Kun sirkusesitys suunnitellaan telttaa varten, nostalgia vaikuttaa kokonaisuuteen. Taloudellisten syiden takia teltta on yleensä pieni tai keskikokoinen, jolloin syntyy aiemmin mainittu intiimi tunnelma.

Puvuissa, musiikissa, tarinoissa tai lavasteissa saatetaan viitata sirkusmytologiaan. Menneisyys vaikuttaa hyvin houkuttelevalta. Lainauksista ja uudelleen muotoiluista tulee hyväksytty luovuuden väline.

Lajin kehityksestä

Sirkuksen luonteeseen kautta aikojen kuulunut kiertäminen tuntuu olevan asia, jonka sirkustaiteilijat edelleen hyväksyvät. Lukuisat eurooppalaiset festivaalit ja esiintymispaikat antavat sirkuksille esiintymismahdollisuuksia. Euroopan kartta on muuttunut jännittäväksi esiintymisten verkoksi, mutta se vaikuttaa myös siihen, että useimmat nykyteatteriesitykset suunnitellaan teatterilavoille.

Festivaalien ja esiintymispaikkojen johtajilla on siis yllättävän suuri vaikutus siihen, millaiseksi sirkusesitykset muodostuvat. London International Mime Festivalin ohjelmaan on kuulunut jo 35 vuoden ajan mimiikkaa, sirkusta, klovneja ja visuaalista teatteria.

Festivaalin perustaja ja johtaja Joseph Seelig muistaa vielä menneet ajat, kun Annie Fratellinin sirkuskoulu esiintyi brittiyleisölle. Esityksissä erottui erityisesti 16-vuotias jonglööri. Hänen nimensä oli Jérôme Thomas. Jonglöörauksen jumala kävi Lontoossa muutaman kerran, muttei niin usein kuin olisi halunnut.

”Käyn aina katsomassa hänen esityksensä”, Joseph Seelig sanoo.

”Eikä hän ymmärrä, miksemme kutsu häntä enää. Ajat muuttuvat. Hän on mahtava jonglööri, mutta meitä kiinnostavat enemmän hänen oppilaansa, esimerkiksi Petit Travers Toulousesta, sillä heidän esityksensä on enemmän teatterisirkusta.”

Seelig selittää, että suurin muutos viimeisen 30 vuoden aikana sirkuksessa on se, että esityksistä on tullut hienostuneempia.

”Nuorilla on nyt ihan erilaisia teknologisia mahdollisuuksia käytettävissään kuin ennen. Esimerkiksi mikä tahansa Zimmermanin ja de Perrotin esitys on paljon hienostuneempi kuin mikään, mitä 30 vuotta sitten tehtiin. Toisaalta kaikki muukin on muuttunut. Jalkapalloilijat ovat paremmassa kunnossa. Voittaisiko tämän päivän Manchester United saman joukkueen 30 vuoden takaa? Ei välttämättä. Ruokavalio on parantunut, eivätkä pelaajat tupakoi. Kaikki on nykyään parempaa.”

Seelig on kuitenkin sitä mieltä, että taiteilijat ottavat nykyään itsensä liian vakavasti. Eivät he oikeasti muuta ihmisten elämää, eivätkä tule koskaan pystymään siihen.

”Ihmiset sanovat edelleen että: ’Sirkus! Viedään lapset niin heillä on jotain hauskaa.’ Sirkusta ei vieläkään nähdä taidemuotona. En usko, että se muuttuu. Ehkä asenteet parantuvat. Toivon, että yhä useampi ihminen löytää sirkuksen ja pitää siitä. Toivon myös, että aiheesta ilmestyy kirjoja. En usko, että asenne sirkusta kohtaan muuttuu siellä missä sen eniten pitäisi, nimittäin korkeatasoisessa mediassa.”

On totta, että uudet ja kehittyvät taidemuodot tarvitsevat taidekriitikkojen ja median hyväksyntää, jotta ne huomattaisiin. Se on kuitenkin vain yksi puoli asiasta.

Tomi Purovaara haluaa pysyä avoimella mielellä, ilman pessimismiä.

”Mielestäni taiteen pitää olla kommunikaatiota. Festivaaliohjelmisto on työkalu, jonka avulla esiintyjät pääsevät kosketuksiin yleisön kanssa. Kommunikaatio voi saada erilaisia muotoja, mutta se on aina tarpeen.”

Kroatialainen Ivan Kralj on zagrebilaisen Novoga cirkusa -festivaalin johtaja.

Artikkeli julkaistiin maaliskuussa ranskalaisessa Stradda-lehdessä.

Suomennos Laura Honkasalo.