Kulttuurivaihto kohtaa Aasiassa samantyyppisiä haasteita kuin Euroopassakin. Yksi keskeisistä kysymyksistä on se, pitäisikö vahvistaa ”kansanluonteiden” yhteisiä piirteitä vai korostaa niiden eroja? Kysymyksiä pohdittiin Aasian maiden teatterikriitikkojen kokouksessa Tokiossa, jossa nähtiin myös laaja kirjo esityksiä mantereen eri maista.

Jos Aasian maiden on vaikea ymmärtää toisiaan, mikäpä sen röyhkeämpää kuin ehdottaa, että ne hakisivat yhteisymmärrystä länsimaisten tekstien kautta. Katsoimme Le Hungin (s. 1952) ohjaaman Vietnamin nuorisoteatterin tulkinnan Henrik Ibsenin Nukkekodista. Se oli varovainen ja museaalinen, mutta valtaisa menestys kotimaassaan; en ymmärrä miksi.

On tapana ylistää länsimaisia taiteilijoita rajojen ylittämisestä, kun he tarttuvat idän aiheisiin. Malliesimerkki on Peter Brookin yhdeksäntuntinen Mahabharatha (1985), joka on suomalaisille tuttu ainakin tv-sarjana (1989). Intiasta kuului silloin tuoreeltaan soraäänikin, ettei Brook ymmärrä vaan vain ottaa haltuun, siis pois oikeilta omistajilta. Eurooppalainen multikulti on aasialaisessa sanavarastossa jo ironinen käsite – eikä hyväntahtoinen.

Hongkongilainen Fong Gilbert kysäisi kyllästyneenä, onko orientalismi länsimaalaisten perisynti, jota heidän täytyy sovittaa loputtomiin. Eivät länsimaalaiset ole tyystin pahoja, Fong letkautti, vaan he ponnistelevat ja välillä he ymmärtävätkin, jollei muuten, niin oman väärinymmärtämisensä avulla. Fong jatkoi, että harrastetaanhan Aasiassakin käänteistä orientalismia, siis niputetaan länsimaisia teoksia, ajatuksia ja asenteita punnitsematta niitä omaa taustaansa vasten.

Korealainen professori Kim Hyung-Ki varoitti, ettei pidä sulauttaa omaa teatteria läntiseen. Läntinen ei saa olla normi.

Läntisiä vaikutteita kyllä on. Englantilaisen Sarah Kanen ja kumppaneiden 1990-luvun hätkäyttävä teatteri levisi esimerkiksi Koreaan. Näyttelijä tulee yleisön joukosta, hänet laitetaan pakastimeen, ja seuraavaksi ollaan syömässä ihmislihaa.

Korean ja Japanin suhdetta painaa se, että Japani orjuutti korealaisia naisia sodan aikana. Maiden kulttuurivaihto alkoi taas vasta vuonna 1988, kun Korean sotilashallinto vaihtui siviilivaltaan Seoulin olympialaisten aikaan.

*****

Kimurai Shingon fyysiseen ilmaisuun keskittynyt teatteri esittää teosta Boxes. Ohjaaja pyrkii teoksillaan kommunikoimaan yli aasialaisten kielirajojen.

Festivaalilla vieraillut, vuonna 1994 perustettu Kimura Shingon johtama fyysisen ja sanattoman ilmaisun teatteri pinoaa 80 minuuttia laatikoita päälletysten, kävelee laatikoilla kuin ne olisivat puujalkoja Muuttuva labyrintti -pelissä ja niin edelleen. Jotta ilmaisu olisi oikeasti suurta, siihen kuuluvat myös kurinalaisuus ja suuntaaminen.

Laatikot-esityksessä hypitään, muttei seinille, vaan loikataan laatikkokasan päältä kuin uimahyppyyn tai itsemurhaan kalliolta. Kimura (s. 1957) työskenteli pitkään rakennuksilla ja väittää liikkeiden jäljittelevän nuoruutensa työnteon tarkoituksenmukaisuutta, mutta me kriitikot näimme niissä maailman ja maailmanselityksen. Laatikoiden näyttelijäryhmä vaihtuu vuosittain ja koreografiakin muuntuu hieman, mutta näyttelijöitä he ovat eivätkä tanssijoita.

Kimura perusti fyysisen teatterin kansainvälisen festivaalin vuonna 1999, ”koska emme ymmärrä toistemme kieliä.”

Lue Matti Linnavuoren kokemukset Aasian kriitikkokokouksesta ja festivaaliesityksistä Teatteri-lehdestä 2/2011.