Viime vuoden valtavasta berliiniläisestä teatteritarjonnasta Volker Löschin Schaubühnelle ohjaama Berlin Alexanderplatz erottuu raikkaalla joukkovoimallaan. Klassikkotulkinta pitää otteessaan, katsojan perusturvallisuutta häiritään ja lujaa. Salista ei poistu esityksen viestiä tiedostamatta, oli siitä mitä mieltä tahansa.
Älä varasta! sykkii Deutsche Bankin fontilla kirjoitettu raamatun käsky, mutta katsojassa kleptomaani on jo herännyt. Yleisö ohjataan rahoilla peitetyn lattian poikki katsomoon, jonka ensimmäiset rivit hajoavat näyttämölle.
Muutenkaan esitys ei suostu pysymään raameissaan. Döblinin klassikko rinnastuu produktiossa mukana olevien vankien omakohtaisiin tarinoihin. Kun viereinen katsoja ponnahtaa ylös huutokuoroon osallistuakseen, käy käsi povitaskussa ja tarkistaa lompakon.
Armeijaa tiukemmalla ryhmäkurilla oman elämänsä Biberkopfit purkavat näkemyksensä vaihtoehdoistaan kapitalistisessa Saksassa. Lopulta he ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja rakentavat rahasäkeistä barrikadin. Karhukoplan astuttua valtaan kiemurtelee vieressäni istuva Deutsche Bankin työntekijä tuolissaan ja vannottaa kuuluttelemasta työpaikkaansa.
Viime joulukuussa ensi-iltansa saanut Lulu – die Nuttenrepublik (Huoravaltio) marssittaa yleisön eteen Berliinin eroottisen työn tekijät. Wedekindin hyväksikäyttöklassikko ristivalottuu muun muassa Nollendorplatzin huorien työhön, haaveisiin ja valintoihin. Laura Tratnik näyttelee Lulun tavallisesta tytöstä kipeäksi Lolitaksi, monistuen huorien autenttiseksi riviksi.
Tarkasteluun joutuu miehen halu, eikä siitä anneta kovin myönteistä kuvaa, vaikkei Sebastian Nakajew (Alexandeplatzin huikea Franz Biberkopf) epäröi tälläkään kertaa käyttää täyttä intohimoaan saati katumiehen sex appealiaan. Katsomosta kuuluukin muutama miehinen buu-huuto, kunnes valtaisa tyynyseinä romahtaa kasaksi ja huorat saavat viimeisen sanan.
Nämä kaikenikäiset ja -näköiset naiset ilmoittavat perustavansa pillupuolueen, jossa huorakin on ihminen. He haluavat panna pisteen kaksinaismoraalille ja olla osana rakentamassa vapaampaa maailmaa.
Tässäkö vasemmiston kadonneeksi luultu, paikkansa tiedostava työväenluokka? Katsoja on ainakin pillupamfletin kuultuaan valmis allekirjoittamaan jäsenhakemuksen välittömästi. Kaikki maailman huorat – yhtykää!
Löschin ohjaamat esitykset pakottavat keskiluokkaisen teatterissakävijän kohtaamaan sosiaaliongelmiksi luokitellut samalta viivalta. Huoria ja vankeja ei demonstroida, eikä mestarointiin ole varaa: näyttämöltä takaisin katsoo kansalainen, joka nauraa halullemme fiktioida tämän elämä. Lösch antaa roskasakin puhua omalla äänellään, ja se tulee kaapeistaan hurjaa itsetuntoa huokuen.
Voimakkaimmin katsojaa koettelee kuitenkin oivallus kotikaupungista. Huorien työmaat löytyvät kivenheiton päästä, heidän silmissään Berliini pienenee kyläksi. So next time – a bit respect!
Sama oivallus kehollistui Kajaanin Runoviikoilla vuonna 2009, kun Irma Junnilaisen esittämä Sokrates päätti puolustuspuheensa juomalla vapaaehtoisesti tappavan myrkyn säilyttääkseen oikeuden totuuteen.
Moraalinen ja intensiivinen esitys palautti kansalaisuuden käsitteen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Niin Löschin kuin Junnilaisenkin luomissa läsnäoloissa katsoja kokee perustuslailliset pykälät fyysisesti.
Demokratia on kansalaiskehoissa tapahtuvaa hurjaa aineenvaihduntaa, tietoisuutta omasta kuolemasta ja sen oikeudesta olla olemassa.
Kolumnisti Mikko Roiha on Berliinissä asuva teatteriohjaaja.
