Miten näyttelijä voi toteutua taiteilijana?

Marjaana Kuusniemi keskustelee kolmen kollegansa – Terhi Panulan, Tuire Tuomiston ja Kira Boesen-Muhosen – kanssa näyttelijäntyön ytimestä: miten löytää tekemisen mielekkyys, ja millaisin työtavoin voi toteuttaa itseään mahdollisimman kirkkaasti ja antautuen.

Sain vuonna 2002 kiinnityksen Jyväskylän kaupunginteatteriin, jossa Aila Lavasteen johdolla elettiin taiteellisesti vahvaa aikaa. Suurella näyttämöllä kantaesitettiin suomalaisia näytelmiä, ohjaajat olivat kunnianhimoisia, henkilöstöä koulutettiin, taiteesta keskusteltiin. Näyttelijä-ensemble puhalsi yhteen hiileen.

Tein haastavia rooleja, ja isot esitysmäärät antoivat itsevarmuutta tekstilähtöisessä roolinrakentamisessa. Nautin repertuaari-teatterin ohjelmistosta. Täsmälliset aikataulut ja kuukausipalkka nostivat taiteellista itsetuntoani. Kuuden vuoden jälkeen koin, että oma taiteellinen kehitykseni pysähtyi, ja aloin turhautua myös laitosteatteriin. Jäin virkavapaalle.

Keskustelemalla toisten näyttelijöiden kanssa päätin etsiä vastausta ongelmaani, miten näyttelijä voi toteutua taiteilijana.

Terhi Panula ja prosessoinnin tärkeys

Syksyllä 2008 menen katsomaan Janne Reinikaisen ohjaamaa Polttoa Kansallisteatteriin. Huomioni kiinnittyy Terhi Panulan sävykkääseen näyttelemiseen. Kolmenkymmenen laitosteatterivuoden jälkeen hän ei näytä uupuneelta, vaan ikä tuntuu vain lisänneen hänen voimaansa näyttelijänä. Haluan tietää mikä on Terhin laitosteatterikestävyyden salaisuus.

Terhi Panulalle tekstianalyysi on keskeinen työväline. Kuva Kansallisteatterin esityksestä Poltto. Kuva Vertti Teräsvuori.

Millaisen työkalupakin sait Teatterikorkeakoulusta?

Terhi Panula: Kävin Teatterikorkeakoulun vuosina 1976–1980. Koulutus oli monipuolista, mutta rassaavaa. Ennen teatterikoulua tunsin olevani eheä, mutta koulussa kaivettiin ulos piilotettuja tunteita. Palasten kokoamiseen taitaakin mennä loppuelämä!

Teatterikorkeakoulu ei antanut täydellistä työkalupakkia, koulutus on jatkunut työn myötä Kansallisteatterissa. Venäläiset ohjaajat Lev Dodin, Juri Ljubimov ja Anatoli Efros olivat hienoja henkilöohjaajia, he kävivät näyttelijäkoulutuksen ennen ohjaajiksi siirtymistä. Efros osasi näyttää, mitä hän ajoi takaa, hän näytteli hetkessä koko skaalan ihmisestä. En kokenut sitä negatiivisena. Näyttelin idean itseni kautta. Olen myös kurssittanut itseäni säännöllisesti. Stanislavski sanoi, että näyttelijän pitäisi 5–7 vuoden välein kouluttaa itseään.

Mitä itsenäisiä työtapoja sinulla on?

Panula: Näyttelijän on opittava tuntemaan fysiikkansa. Minua on auttanut tanssi ja jooga, olen joogannut yli 30 vuotta. Salpasin aluksi hengitykseni, mutta modernin tanssin kautta opin, että mikään ei kulje, jos ei hengitä.

Teen paljon töitä roolin eteen, esimerkiksi Polton Nawalina, mutta tehdyn työn määrä ei saa näkyä. Toteutan kollegani Marjukka Halttusen esimerkkiä siinä, että kokeilen joka rooliin jotain uutta, sisäistä tai ulkoista, esimerkiksi tapaa käyttää fysiikkaa, puheen rytmiä tai muuta.

Tekstianalyysi on tärkeää, plarissa on kaikki. En opettele monologia heti, vaan työstän sitä kauan. Mietin jokaista sanaa ja kokonaisuutta. Minulla on omat analysointimerkintäni. Kasvatan tekstiin historiaa, jonka haluan tuoda ulos. Luen mitä kirjailija on kirjoittanut, ja sitten oma ajatusmaailmani luo lisää. Tekstinkäsittelyssä ajatus sanelee hengityksen. Artikulaatiota helpottaa, kun ajattelee, missä kohtaa hengittää. Hengityksen avulla saan sanat tulemaan ajatuskaarina ulos, ja pääsen vaikean sanan (esimerkiksi Israel) tai ajatuskatkon yli. Tony Kushnerin Angels in America -tekstissä on nerokas kohta; Kansallishymnissä sana ”vapaus” on kirjoitettu niin korkealle sävelelle, että sitä on vaikea laulaa.

Opin tekstianalyysin Teatterikorkeakoulussa Ritva Ahonen-Mäkelältä. Hän kysyi, mikä on lauseen pääajatus. Hän ei sanellut vaan pani meidät työskentelemään. Aha, olet tätä mieltä, työstä lisää ja tule uudestaan. Joskus hän antoi tarkkoja ohjeita, vaikkapa pään asennosta antiikin draamassa. Ota tai jätä, hän sanoi.

Harjoittelen monologia joskus musiikin avulla. Tunnelatinki ei silloin purkaudu sanoihin, vaan sanat saavat laajemman merkityksen. Musiikki auttaa myös roolihenkilön luomisessa. Näyttelin imettäjää Esa Leskisen ohjaamassa Romeossa ja Juliassa. Harjoittelin rooliani kotona Nino Rotan musiikin soidessa: täältä tulee tää lihava eukko, on kiire ja hampaat hölskyy.

Ihanneolosuhteissa on olemassa ruokkiva ohjaaja ja toisiaan tukeva porukka, silloin voi kokeilla rauhassa, käydä suuren myllyn läpi ja sitten putsata ilmaisua. Työstän rooliani hitaasti. Saatan vetäistä luonnoksen, jota työstän tarkemmaksi kotona. Olen oppinut vasta vanhemmiten keskeyttämään harjoitukset, jos en ymmärrä, koska pattikohta voi olla pari replaa aikaisemmin. En kuitenkaan halua turhaan viedä harjoitusaikaa muilta. Tarkennukset voi kysyä myöhemminkin.

Minulla on teknisiä apuvälineitä, mutta esiintyessäni unohdan ne. En ajattele tietoisesti hengitystä näyttämöllä. Teen paljon töitä, jottei näyttämöllä tarvitse pelätä, jotta rooli voi kehittyä. Yritän luottaa, että alitajunta työskentelee öisinkin. Esityksessä pitää osata käyttää roolihenkilöä, olla kontaktissa vastanäyttelijän ja yleisön kanssa.

Minua harmittaa, jos harjoiteltu reaktio ei mennyt hyvin. Mitä teet, jos et esityksessä saa esimerkiksi itkua tulemaan?

Panula: Itkun ei tarvitse tulla, se voi tulla ajatuksen kautta. Olen huomannut, että nykynäyttelijät kritisoivat kovalla kädellä itseään: ”Hirveä fiilis, ei mennyt hyvin”. Miksi niin monella nuorella on burn out? Onko akseli kiertynyt liian kireälle? Vanhetessa putoaa turha yrittäminen, sitä menee syvyyssuunnassa, porautuu kallioon ja leviää. Lepää itsensä kanssa.

Miten saat niin paljon sävyjä näyttelemiseesi?

Panula: Olen käynyt monta juttua läpi, haavoittuvuudet, pelot, eri roolit; nuoret naiset, vanhat naiset, miehet. Olen tanssinut ja soittanut viulua. Kaikki on rakentunut pikku hiljaa minuun. Kun kaikki aistit ovat herkillä, voi käyttää voimaa tarvittaessa.

Millaista näyttelijää arvostat?

Panula: Heikki Nousiainen on ihana vastanäyttelijä. Hän ei tee koskaan töitä yksin vaan toista varten. Hän kannattelee vastanäyttelijäänsä, tekee tilaa ja elää koko ajan herkkänä muutoksille. Minua ei kiinnosta pelkkä virtuoosimainen näytteleminen. Jos ihminen ei ole läsnä, näytteleminen on kylmää.

Tällä htekellä taistelen näyttämöllä Pitkän päivän matka yöhön -esityksessä täydellisesti luottaen loistaviin kollegoihini Esko Salmiseen, Eero Ahoon, Jussi Nikkilään ja Emmi Pesoseen.

Terhin kautta oivallan, että omaa taiteellista kehitystäni on estänyt liiallinen itsearviointi.

Lue koko juttu Teatteri-lehdestä 1/2011.