Hanna Kirjavaisen uusimmassa teoksessa Kasvukone esitetään näkymä lopun ajoista eli perikadosta. Siinä aluepolitiikka, media, uskonto ja talous kohtaavat villissä karnevaalihengessä. Pohjois-Karjalassa Rospuutto-ryhmäänsä vetävä dramaturgi-ohjaaja kertoo teoksensa syntyprosessista.
Ajelen Pohjois-Karjalassa Romon tietä hirviä väistellen. Sanelukoneeni on täynnä uraanikaivoksen valtausalueella asuvien ihmisten hätähuutoja. Olen heidän viimeinen oljenkortensa. En tiedä haluanko siihen rooliin.
Nauhalle äänensä on antanut emäntä, jonka perhe on yhdeksässä sukupolvessa asunut maitaan ja miettii nyt, uskaltaako pakkolunastuksen uhan alla suunnitella sukupolvenvaihdosta.
On marjanviljelijä, jonka ensimmäiset omat maahehtaarit tienattiin myymällä muurahaisen munia. Nyt mansikkaviljelykset jäisivät kaivoksen alle.
On lastentarhanopettaja, joka osti palasen esi-isiensä maata, tietämättään valtausalueesta.
Aion käyttää haastatteluja pohjamateriaalina näytelmälleni Kasvukone.
Sikariportaan edustaja P.A. Pamppusen roolin Kasvukone-esityksessä teki Hans Stigzelius. Kuva Tommi Taipale.
Autoradiossa joku suomenruotsalainen kulttuuriattasea sanoo lauseen, joka särisee Karjalan korpien tumppuhuminaan viritetyissä korvissani: ”Jokaisen demokratian kehittymisen edellytys on korkeakulttuurinen taide!”
Kuulostaa huonolta elitistiseltä vitsiltä näillä selkosilla.
Olen kuuden vuoden aikana opettanut kuntien sivistysjohtajille, poliittiselle eliitille ja maakunnan kehitysjohtajille monissa eri tilaisuuksissa: A. mitä on kulttuuri, B. mitä on taide C. mitä on teatteritaide ja D. mikä on kaupallisen ja riippumattoman taiteen ero.
Olen istunut epätoivon kyyneliä nieleskellen tilaisuuksissa, joissa kunnan sivistysjohtaja ehdottaa, että eikö sen kulttuurin voisi kokonaan lopettaa, kun ei siitä ainakaan heidän kunnassaan ole mitään hyötyä. Säädän radiota kovemmalle. Äkkiä minulla on missio.
Se ei ole taide.
Se on demokratia!
Lue Hanna Kirjavaisen artikkeli Teatteri-lehdestä 8/2010.
