Miten rakentui Kristian Smedsin Mr. Vertigo Kansallisteatterissa? Entä kuinka eteni Mikko Roihan ohjaaman Vincent Riverin harjoitusprosessi Berliinissä? Teatteri-lehden artikkeleissa tutustutaan kahden erilaisen ohjaajan ja työryhmän työskentelymetodeihin.
Toimittaja Kirsikka Moring seurasi Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman Mr. Vertigon harjoituksia. Teoksen synnyttämiseen tarvittiin neljä kuukautta, kymmenien ihmisten työpanos ja valtavan työryhmän usko.
Kuvassa Tero Jartti. Kuva Antti Ahonen.
Valmiin esityksen katsojat istuvat Kansallisteatterin päänäyttämöllä tuijottamassa tyhjään katsomoon, jonka parvia heiluttavat psykedeeliset valorajaukset. Jättikokoinen aasi rakastelee kirahvia katsomon savuisessa hämärässä. Näyttämö muuttuu kiihtyväksi karuselliksi, jonka reunoja viistävät oudot näyt.
Itseisarvoinen sirkustelu tai piiriin kutsu eivät kuitenkaan ole syy tehdä teatteria. Tärkeää sinänsä ei ole Kansallisen tilojen huikeasti erilainen arkkitehtoninen kokeminen. Tajuntaa eivät laajenna edes rajattomat valon, äänen ja musiikin yhdistelmät, jotka saavat selkänikamat värähtelemään.
Mr. Vertigo rajaa maailmasta kokonaisvaltaisen, julkean ja perustavan kysymyksen.
Kristian Smeds koki Tuntemattoman sotilaan purkua seuratessaan oudon näyn. Esitys on ohi, kulissit kasataan, kuljetetaan pois. Katsomo huokaa typötyhjänä.
Mikä on teatterin ihme? Ehkäpä tyhjään katsomoon jää elämään esityksen henki, katsojan ja teatterin kohtaamisen tasot, jotka kerrostuvat teatterihistoriaksi.
Ihme, illuusio, taikuus ja taide. Mistä ne syntyvät, mihin ja millä hinnalla? Paluuta vanhaan ei enää ole. Teatterin menneet sukupolvet ovat mukana, ja kysymys taiteen oikeutuksesta saa painovoimattoman luonteen.
Mutta mitä tapahtui harjoituksissa?
Keskittynyttä työtä Berliinissä
Teatteriohjaaja Mikko Roihan uusinta esitystä Vincent Riveriä tehtiin viime kesänä Berliinissä. Harjoitustilaksi oli saatu DDR:n aikaista charmia huokuva treenitila, entinen kanttiini, joka on nykyään Maxim Gorki -teatterin käytössä.
Kuvassa Markus Riuttu. Kuva Mikko Roiha.
Pientä tuntumaa saksalaiseen teatterikenttään Roiha sai jo viime vuonna, kun hänen ohjaamaansa Pienin yhteinen jaettava -teosta esitettiin ensin suomalaista teatteria esittelevällä festivaalilla Rostockissa ja heti perään berliiniläisen vaihtoehtoteatterin Brotfabrikin näyttämöllä.
Päätöstään siirtää Vincent Riverin tekoprosessi kokonaan nykyiseen kotikaupunkiinsa Berliiniin (tai ainakin lähes kokonaan, sillä lukuharjoitukset pidettiin Kulttuuritehdas Korjaamolla) Roiha perusteli sillä, että vieraassa ympäristössä näyttelijät voivat keskittyä paremmin työskentelemiseen kuin arkiympyröissä, jossa heitä odottavat samanaikaisesti monenlaiset velvollisuudet.
Toimittaja Maarit Lukkarinen seurasi Roihan ja työryhmän harjoituksia Berliinissä.
