Rahan ja talouden ote niin maailmasta kuin yksittäisistä ihmisistä oli tämänvuotisen Berliinin Theatertreffenin tiukan katseen kohde. Teatterit ja ohjaajatkin saattoivat olla tuttuja, mutta sisältö oli tällä kertaa tärkeämpää kuin se miltä kaikki näyttää. Pitkästä aikaa klassikot loistivat festivaaliohjelmistosta poissaolollaan.
Berliinin Theatertreffenin tarkoitus on liki puolen vuosisadan ajan ollut koota toukokuiseen Berliiniin saksankielisen teatterin kärki. Se on tarkoittanut, että kymmenien, etupäässä saksankielisten klassikoiden näyttämöversioiden joukosta on festivaaliin kelpuutettu kymmenkunta.
Vuosien varrella on yhä voimakkaammaksi noussut kritiikki, joka kohdistuu klassikkoesitysten suosimiseen. Syynä on se, että monien tulkintojen ainoa anti saattaa olla ohjausratkaisujen pinnallinen mielikuvituksellisuus ja esitysten heiveröinen yhteys nykyisyyteen.
Tämänvuotinen festivaaliraati olikin tehnyt valinnoissa täyskäännöksen. Esityskymmeniköstä klassikoita sai edustaa yksin Ödon von Horváthin Kasimir ja Karoline eivätkä Schauspiel Kölnin esityksen hahmotkaan liikkuneet olutfestivaalilla kansallispuvuissa. Onhan näytelmän taustalla 1920-luvun lopulta alkanut maailmanpula.
Yksi viime aikojen puhutuimmista saksankielisistä esityksistä on ollut Christoph Marthalerin ja Anna Viebrockin uusin yhteistyö, jonka teemana niin ikään on kaikkivoipaisen markkinatalouden kritiikki..
Keskellä yhdistynyttä Saksan pääkaupunkia sijaitseva Tempelhofin lentokenttä on poistettu käytöstä. Siksi se sopi Marthalerin ja Viebrockin, alunperin Wienin juhlaviikkojen tuottaman Riesenbutzbach. Eine Dauerkolonie (Jättilapsipuro. Kestosiirtola) -näytelmän esityspaikaksi. Entiseen odotushalliin oli lavastettu ”Käymistilayritysten instituutti”. Kirkkosalia ja autohallia yhdistävä valtava tila oli kalustettu kodinomaisin kirpputorihuonekaluin, joihin henkilöt myöhemmin tarrautuivat ja turvasivat.
Samoin kuin esityspaikka kantoi erilaisten yhteiskuntautopioiden katoavuutta, kuvasi Riesenbutzbach keskiluokan sortunutta unelmaa. Pitkällä hiljaisuudella alkaneen ja yhteiseen venyttelyyn vironneen esityksen kaikkia 15 ihmistä yhdisti näennäisestä erilaisuudesta huolimatta samanhenkinen ura- ja rahamenneisyys. Heillä on takanaan menestystä kynsistudion omistajina tai sijoittajina, mutta todellisuus on nyt heittänyt heidät pohjalle. Sijoittaja sijoitti väärin ja murhasi perheensä, koska hän ei kestänyt häpeää.
Christoph Marthalerin ja Anna Vierbockin teos nähtiin Theatertreffenissä vanhan Tempelhofin lehtokentän odotushallissa, josta oli tehty ”Käymistilayritysten instituutti”. Kuva Dorothea Wimmer
Instituutin asukkaat ylläpitävät epärealistista toivoa uudesta mahdollisuudesta. He ovat kuitenkin rakentaneet maailmansa tavaran tuoman turvan ja yksilöllisyyden varaan. Innottomien ja turvallisuushakuisten hankkeiden tueksi ei tyhjää puuhastelevan kasöörin lipas aukea. Ihmiset linnoittautuvat kyllä autotalliin laulamaan kuorossa Schumannia tai jammaamaan Staying alivea, mutta yhteistyöhön ja yhteiselämään heistä ei ole.
Marthaler on tottunut työskentelemään omien näyttelijöittensä kanssa. Näyttelijät ovat persoonallisuuksia, mistä Marthalerin rankkoihinkin ohjauksiin syntyy inhimillinen vire. Vaikka Riesenbutzbachinkin taustalla on armoton talouselämä ja markkinatalouden lait, tasoittaa myös musiikkimiehenä vaikuttavan ohjaajan ote terävimpiä särmiä.
Ohjaaja solmii lopussa teatterin ja todellisuuden ristiriidat kohtauksella, jossa kaikki henkilöt tulevat kuin kirkonkäytävää tai catwalkia esittäytymään kuka liian suurissa kuka pienissä vaatteissa, kenellä on eleganssinsa täydennyksenä muovikassi, kenellä korviin ulottuvat sukkahousut.
Mutta näyttelijäin persoonallisuudesta, ammattitaidosta ja näyttämöllä olemisen itsestäänselvyydestä syntyy inhimillistä vastavoimaa näytelmän lamaannuttavan voimattomuuden maailmassa.
Lue Hilkka Eklundin katsaus Theatertreffenistä Teatteri-lehdestä 5/10.
