Tiina Makkonen on maamme tunnetuimpia pitkän linjan lavastajia. Hän määrittelee työnsä totuuden etsimiseksi, joka avautuu kuin lahja.
Nuoren polven tekijät Elina Lifländer, Maiju Loukola ja Raisa Kilpeläinen puolestaan jakavat näkemyksen siitä, että uudet tuulet skenografiassa perustuvat laajempaan esitysmuotoja koskevaan muutokseen.
Skenografi Liisa Ikonen keskustelee kahden lavastajasukupolven kanssa alan olemuksesta ja uusista haasteista.
Lavastaja Tiina Makkosen taiteellinen käsiala tunnetaan teatterikentällä hyvin. Työskentelymetodejaan purkaessaan Makkonen puhuu alkukuvista, jotka nousevat ensimmäisenä tekstistä ja sitten johdattavat työskentelyä eteenpäin.
”Mielestäni kyse on jostain selittämättömästä. Idean syntyminen ei tarkoita välttämättä sitä, että löytäisin jotain sieltä, mistä olen eniten etsinyt. Yhtä hyvin idea voi löytää minut. Kysymys on enemminkin kohtaamisesta minun ja tarinaan sisältyvien asioiden välillä.”
Myös pienoismallin rakentaminen on tapahtuma, jossa tekijä vasta lähestyy etsimäänsä.
”Sen rakentaminen on minulle sekä tapa testata ideoita konkreettisesti että päästä sisään esityksen maailmaan. Kun tein Vaasan kaupunginteatteriin 80-luvun alussa Kyyhkyn ja Unikon pienoismallia, rakensin ensin maatuneen veneen, koska tiesin heti, että vene on tärkeä. Sitä rakentaessa tulin tietoiseksi portaiden tärkeydestä ja niin rakensin ne. Yksi asia johdatti toiseen.”
Sähköinen tanssisali, pienoismalli. Lahden kaupunginteatteri 2009. Ohjaus Tuomo Aitta.
Kuva Kasper Hirvikoski.
Makkonen puhuu paljon myös havaitsemisen merkityksestä sekä sellaisten yleisten ilmiöiden tunnistamisesta, jotka puhuttelevat kaikkia.
”Etsin tietoisesti kuvien arkkityyppisyyttä. Mietin paljon yleisyyttä, muistojen kollektiivisuutta ja asioiden välisiä yhteyksiä. Usein yleinen ja kaikkia puhutteleva löytyy arjesta ja jokapäiväisestä elämästä. Äärimmäisen henkilökohtainen saattaa olla yleispätevää liittyessään ihmisyyden koskettaviin peruskysymyksiin.”
Skenografia elää parhaillaan voimakasta murrosta ja nuoret tekijät hakevat työskentelylleen uudenlaisia toteutumismuotoja. Monet uuden sukupolven lavastajat haluavat työskennellä prosesseissa, jotka eivät ole mallinnettavissa edeltä käsin. He saattavat irtautua kokonaan tarinasta ja pitää lavastajan tärkeimpänä ominaisuutena teknisten taitojen sijaan esimerkiksi toisen kohtaamista.
Miten nämä muutokset suhteutuvat jo nähtyyn? Mitä vanhaa voidaan jättää pois tai mitä uutta voidaan tuoda tilalle ja sanoa, että kysymys on edelleen lavastustaiteesta?
Liisa Ikosen kanssa keskustelemassa Tiina Makkosen lisäksi Elina Lifländer, Maiju Loukola ja Raisa Kilpeläinen Teatteri-lehdessä 5/10.
