Käsitykset lavastajan työnkuvasta ja lavastustaiteen olemuksesta ovat kovasti muuttumassa. 2000-luvulla monet opiskelijat ja ammatissa toimivat nuoret lavastajat osallistuvat aktiivisesti harjoitusprosessiin näyttämöllä, jotkut päätyvät mukaan myös esityksiin. Tarkasti määritellyn ammatillisen työnkuvan ja subjektiivisen taiteilijaidentiteetin sijasta uudessa tekemisessä korostetaan yhteistyötä, dialogisuutta, kollektiivista luomisprosessia ja joustavaa työnjakoa. Piirustus- ja mallinrakennustaidon oheen nousevat sosiaaliset kyvyt ja valmius spontaaniin, tilannesidonnaiseen toimintaan.

Merkittävin muutos alalla on kuitenkin valosuunnittelijoiden nousu tasaveroisiksi taiteilijoiksi lavastajien rinnalle samalla, kun uudet valokalustot ja projisointitekniikat mahdollistavat ennen näkemättömiä näyttämökuvia. Lavastus- ja valosuunnittelua ei voi enää erottaa toisistaan, vaan suunnittelijoiden on opittava joko työskentelemään tiiviinä työpareina tai hallitsemaan molemmat alat. On mahdollista, että lavastajan ja valosuunnittelijan ammatit sulautuvat toisiinsa lähivuosikymmeninä.

Nykyisin näyttämölavastus sijoittuu Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvakoulutuksen yhteyteen hieman kummallisena teatterin etäpesäkkeenä. Tiivis yhteistyö Teatterikorkeakoulun kanssa merkitsee sitä, että lukujärjestys on koordinoitava kahden korkeakoulun aikataulujen ja tutkintorakenteiden mukaan. Se on työlästä, eikä esimerkiksi yhteisiä kursseja valosuunnittelijoiden kanssa kyetä järjestämään niin paljon kuin sisältöjen kannalta olisi mielekästä.

Suuri näyttämö haltuun. Näyttämötaiteen lavastuksen opiskelijat osallistuivat viime vuonna yhdessä ohjaaja, koreografi, näyttelijä- sekä valo- ja äänisuunnittelijoiden kanssa työpajaan, jossa Woyzeck-harjoitelmien kautta kokeiltiin suuren tilan mahdollisuuksia teatterissa. Kuva Kimmo Karjunen.

Myös lavastuskoulun rakenteessa on omat ongelmansa. Elokuva- ja tv-lavastuksen opetus perustuu suurelta osin elokuvakoulun harjoitustuotantoihin, jotka sanelevat aikataulut.

Näyttämölavastuksen professori Laura Gröndahl on tullut siihen tulokseen, että nykytilanteessa näyttämölavastuksen luontevin paikka olisi Teatterikorkeakoulussa valo- ja äänisuunnittelulaitoksen yhteydessä. Se säästäisi sekä opetusresursseja että opetuksen suunnitteluun käytettyä aikaa.

Myös valosuunnittelijan työnkuva on muotoutumassa entistä haasteellisemmaksi, tietää valosuunnittelija ja Teatterikorkeakoulun lehtori Kimmo Karjunen.

”Teatterivalon hallinta on nykyään hankalampaa kuin koskaan; sen käyttö vaatii tietoa ja taitoa, tekniset mahdollisuudet ovat valtavat. Itse mietin tarkkaan, mihin produktioihin haluan mukaan. Ne ovat niitä, joissa on todellista tarvetta valosuunnittelulle.”

Lue Laura Gröndahlin ja Raisa Kilpeläisen artikkelit Teatteri-lehdestä 2/2010.