Aion katsoa tulevana keväänä itselleni vieraampia lajityyppejä ja virittyä katsomisen ohella kuuntelemiseen. Odotan erityisesti Vilppu Kiljusen modernisointia Giuseppe Verdin Naamiohuveista sekä portugalilaisen fadistin Marizan Suomen vierailua. Odotukset ovat korkealla myös silloin, kun lähden Lahteen katsomaan Teatteri Vanhan Jukon Kahdeksaa surmanluotia. Ehdottomasti nähtävien joukkoon kuuluu myös Juha Jokelan Esitystalous Espoon Kaupunginteatterissa.
Mielelläni näkisin myös psykologisesti oivaltavaa ja älykkäästi tehtyä jännitystä. Haluaisin joskus pelätä katsomossa!
Tekijöistä seuraan erityisesti niitä nuoria, joita eivät sido vanhat ammatilliset raja-aidat. Fantastinen esimerkki uudenlaisesta yleisöä osallistavasta esitystilasta on korealaisen muotoilijan Aamu Songin Reddress.
Juuri nyt ihmettelen teattereiden määrällisiä tuotantopaineita. Teatterin ajatteleminen kaupallisena tuotantona muuttaa työskentelyn perustavan lähtökohdan, löytämisen, laskemiseksi. Teatteriesityksen ei tulisi olla mitattava suoritus, vaan tapahtuma, joka antaa katsojalle mahdollisuuden ymmärtää itseään uudella tavalla. 
Toivoisin teatterimaailmaan pysähtymistä, aikalisää ja rauhaa tekemiseen. Ajan merkitystä ymmärryksen kehittymiselle ei voi vähätellä!
Kuvassa Liisa Ikonen.
