Muutama vuosi sitten kävin katsomassa tutun ohjaajan monologin. Tulin saliin viimeisten joukossa, ja löysin ainoan vapaan paikan eturivistä. Esitys oli intensiivinen miehen pahan olon kuvaus.
Sen loppupuolella näyttelijä repi lukemansa kirjeen ja heitti sen päälleni, mitä vähän ihmettelin, mutta ajattelin sen kuuluvan esitykseen.
Kun olin poistumassa esityksestä sen loputtua, näyttelijä kutsui minua äänekkäästi sukunimellä.
”Voitko tulla vähän tänne.” Menin näyttämön taakse. ”Miten sä kehtaat kaikkien niiden vuosien jälkeen kun olet mua haukkunut ja mun uraa sabotoinut ni tulla siihen eturiviin pyörimään ja pilkkaamaan mun työtä?”
Väitin vastaan ja kysyin, miksi olisin tehnyt sellaista. Samalla kummeksuin asiaa, koska viimeisimmästä teatterikritiikistäni oli jo kolme vuotta. En muistanut, kuinka kauan oli kulunut siitä, kun olin edellisen kerran kyseisen näyttelijän nähnyt. Muistin muutamia produktioita, joissa hän oli ollut mukana, mutta mieleeni ei tullut, että olisin erityisesti moittinut juuri hänen osuuttaan.
Aamulla sähköpostissa oli pitkä meili, jossa näyttelijä jatkoi vyörytystään. Yritin vastata asiallisesti, hänen käsityksensä vaikutti minusta salaliittoteorialta.
Salaliittoteoria. Musta lista tekijöistä, joiden ei saa antaa onnistua. Hesarin kriitikon arkipäivää.
Lue lisää Hannu Harjun tapauskertomuksia Teatteri-lehdestä 2/2010.
Kuvitus Vesa Lehtimäki.
