Viime viikot olen käyttänyt aikani lukemalla vuosien takaisia kuntoselvityksiä, saneeraussuunnitelmia ja kustannusarvioita Lappeenrannan teatteritalon mahdollisesta saneerauksesta.
Miksi ihmeessä, saattaa lukija ihmetellä. Kun eikös asia ole jotenkin niin, että sinne iloisten ihmisten ja nauravain lehmusten kaupunkiin suunnitellaan kovalla vauhdilla uutta teatteritaloa? Sitä 2000-lukulaista. Ensimmäistä laatuaan maassamme.
Kyllähän sitä suunnitellaan, sitäkin. Mutta kuten arvata saattaa, hetimiten myös vastustetaan. Mikä huvittavinta, on vastustavan puolueen ankarin kiihkoilija talon entinen näyttelijä. Entinen näyttelijä, joka – näin olen antanut itselleni kertoa – lähti aikoinaan ulos ovet paukkuen. Nyt tämä entinen näyttelijä kerää kirjastossa, ravintoloissa ja ostoskeskuksissa nimiä adressiin, jossa vastustetaan uuden teatteritalon rakentamista.
Meiltähän tämä käy. Sinänsä on hienoa, että kansalaiskeskustelu kaupungin tulevaisuuden kannalta tärkeästä hankkeesta on alkanut näin vauhdikkaasti. Mutta kuten arvata ehkä olisi saattanut, ovat ainakin näin aluksi pinnalle nousseet tunneperäiset reaktiot, tahalliset väärinymmärtämiset sekä huhut, arvelut ja mielipiteet.
Yllä oleva oli ikään kuin vastaus siihen, miksi ihmeessä allekirjoittanut on viime aikoina niin kovasti paneutunut vuosien takaisiin selvityksiin ja arvioihin: että osaisin sitten ulkomuistista paukuttaa arveluiden tilalle niin sanottuja kovia faktoja.
Silläkin uhalla, ettei mahdollinen lukija ole tällaisista asioista kovin kiinnostunut, kerron, että juuri nuo kovat faktat puoltavat uuden talon rakentamista. Uuden, toimivan talon rakentaminen on outoa kyllä halvempaa kuin tämän vanhan, kolmesta eri kiinteistöstä kokoon kursitun ja alun alkaenkin vain väliaikaiseksi tarkoitetun, monella tavalla loppuun ajetun vanhuksen saneeraus. Niin ehdottoman sympaattinen kuin tämä sinänsä onkin.
Tässä lehdessä ei varmaankaan tarvitse kovin seikkaperäisesti selittää, millaisen monumentaalisen mahdollisuuden edessä iloisten karjalaisten kaupunki juuri nyt on. Monumentaalisella en muuten todellakaan tarkoita sen mahdollisen uuden teatterin kokoa. Päinvastoin, sillä suunnitelmissa on itse asiassa nykyistä taloa merkittävästi pienempi rakennus.
Mutta ajatelkaa, että Lappeenrannassa avattaisiin viiden vuoden kuluttua teatteritalo, jonka suunnittelussa olisi otettu huomioon teatterin uudet tuulet ja tarpeet kiertävistä ryhmistä soveltavaan teatteriin ja takaisin. Teatteri, joka avaisi ovensa seminaari- ja kokouskäyttöön, vaalitilaisuuksiin, koko perheen tapahtumiin. Teatteri joka aukaisisi ovensa aikaisin aamulla kaiken kansan tulla ja sulkisi ne vasta myöhään illalla. Tori. Leirinuotio. Kansalaisten kohtaamispaikka. Kulttuurin äänenkannattaja. Jaksan yhä uskoa järjen voittoon, tässäkin asiassa.
Oikeastaan minun ei pitänyt puhua tiloista eikä taloista. Tarkoitus oli hyvästellä ja kiitelläkin sinut, mahdollinen lukijani. On ollut hauskaa kuvitella sinut kurtistamassa otsaasi ensimmäisen kolumnini besserwisser-asenteelle tai naureskelemassa raivoani kun indeksikorotukset menivätkin ensimmäisellä kierroksella ohi suun. Pohtimassa kanssani Lainsuojattomien tilannetta tai luxemburgilaista lumisadetta.
Tässä kirjoittelussahan oli oikeastaan alunperin sellainen ajatus, että tämä viimeinen kolumni ajoittuisi aikaan, jossa lähes entisenä teatterinjohtajana olisin jo aloittanut työpöytäni siivoamisen. Että tässä viimeisessäni kokoilisin yhteen ja linjailisin, mikä meni vikaan ja mikä mahdollisesti ei. Mutta kun tässä kävi nyt niin perin juurin onnettomasti, että en taida sittenkään malttaa lopettaa. Kirjoittelun kyllä, mutta tätä johtamista ehkä sittenkään en. Pyydän anteeksi, kaikilta osapuolilta. Jokohan tämä on sitä johtajatautia? Kenties.
Palatkaamme jossain muodossa siihen analyysiin ja yhteenvetoon sitten kun sen aika on. Siihen asti pärjäillään. Eikös vaan?
Jari Juutinen
Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja
