”Minulla ei ole mitään menetettävää”, Inkariina Simola, 31, sanoo. Ohjaaja on käynyt tavalla tai toisella taiteilijamyytin tai taidemaailman kliseiden kimppuun Teatterikorkeakoulun taiteellisessa opinnäytteessään Draaman tahto, kirjallisessa lopputyössään ”Taiteilijamyytin tuolla puolen” sekä Ylioppilasteatterin ohjauksissaan Ikarusmaschine ja Tunne-Detox. Marraskuussa Ylioppilasteatterissa ensi-iltansa saava Deus vult: Taidevatikaanin viimeiset päivät jatkaa samalla linjalla.

”Ihmiset tuntevat oikeutettua närää teatteritaiteilijoiksi valittuja erityisihmisiä kohtaan. Varsinkin kun valittujen ei tarvitse missään vaiheessa todistaa osaamistaan. Teatterikorkeakoulun suorittamiseen tarvitaan vain läsnäolo tunneilla, eli sieltä voi valmistua ihmisiä, jotka eivät osaa mitään.”

Simolan mielestä teattereiden pitäisi panostaa markkinointiin, näyttelijöiden tehdä selkeät portfoliot osaamisestaan, taidekoulutus avata kaikille sekä harrastajat ja ammattilaiset asettaa samalle viivalle. Kaikki tämä pitäisi tehdä, jotta teatterin taso maassamme edes vähän nousisi.

”Nyt mennään vaan parin vanhentuneen taiteilijan fiilisten pohjalta ja taso laskee kuin lehmän häntä.”

Omille ohjauksilleen Simola toivoo suuria yleisömassoja. Hän haluaa, että päivät työssä raataneet kauppojen kassat jaksavat katsoa hänen teoksiaan ilman, että heidän tarvitsee ottaa ensin haltuunsa koko länsimainen kulttuurihistoria. Silti hänen teoksensa ovat täynnä viittauksia klassikoihin ja populaarikulttuuriin, historiaan ja teatterin tyylilajeihin – vähemmän sen sijaan mihinkään metafysiikkaan.

Ikarusmaschinen hiottua visuaalisuutta ja äänimaailmaa ei voinut olla huomaamatta. Kengännauhabudjetilla oli loihdittu jopa kunnollinen pukusuunnittelu yksityiskohtia myöten.

Mistä Ylioppilasteatterin johtoon on pongahtanut tämä ohjaaja, joka pitää kokonaisista henkilöhahmoista, efekteistä, räjäytyksistä, jännittävistä juonenkäänteistä, älykkäästä viihteestä ja jonka mielestä ooppera on ehkä taiteenlajeista rehdein?

2000-luvun vaihteessa Simola oli Teknillisen korkeakoulun opintojen tuskastuttama, opiskelurahoja polkupyörälähettinä tienaava teekkari, joka oli valmis vaihtamaan varman toimeentulon työhön musiikin parissa. Niinpä hän pyrki Teatterikorkeakoulun Valo- ja äänisuunnittelun laitokselle. Erilaisissa proge- ja metallikokoonpanoissa soittanut Simola ei ollut omien sanojensa mukaan harrastanut korkeakulttuuria ennen Teatterikorkeakoulun Valo- ja äänisuunnittelun laitokselle pyrkimistään. Etenkin teatteria hän oli karttanut.

”Uskoin Nietzscheä, jonka mielestä teatteri on taidemuodoista viheliäisin. Sula moukkuus oli kuitenkin syy siihen, että tunsin kulttuuria hävettävän vähän. Sivistystä olisi ollut saatavilla. SYK:ssa en todellakaan kuulunut niihin, jotka lukivat mannermaista filosofiaa välitunnilla.”

VÄSillä häntä ripitettiinkin yleissivistyksen puutteesta ja hänelle lykättiin kirjapino käteen. Simola viihtyi vapaassa ilmapiirissä, jossa opiskelijoita pommitettiin mitä omaperäisimmillä taiteilijoilla ja monenlaisella tiedolla tekniikasta taidefilosofiaan.

”VÄS on ihanteellinen paikka kasvaa taiteilijaksi ja laatuyksikkö-arvonimensä ansainnut. Siellä ei tarvitse seurata yhtä gurua, vaan siellä kehotettiin meitä altistamaan itsemme taiteelle. Pian minua alkoi kuitenkin häiritä, etten päässyt kajoamaan esityskokonaisuuteen niin paljon kuin olisin halunnut, joten päätin hakea ohjaajalinjalle.”

Lue koko Maria Säkön artikkeli Teatteri-lehdestä 7/2009.