Lähes jokainen tämänvuotinen Juhlaviikkojen Stage-esitys ammensi neuvostolähteestä ehkä toivoen, että menneen muistinpalautuksen kautta ajatus koukkaisi Venäjän nykytodellisuuteen. Murhattujen sananvapauden puolustajien rinnalla taiteilijat ovat välttäneet kuoleman, mutta valtio käyttää taidelaitoksiin hienostuneempia keinoja kiristämällä taloudellisia edellytyksiä. Äkkirikkaiden viihdytyslaitoksiksi muuttuneiden teattereiden rinnalla olemassaolostaan kamppailevat Dimitri Krymovin laboratorion kaltaiset teatterit.
Laboratorion työpaikka rakennettiin Ranskaan muuttaneen, suomalaisillekin tutun teatterin uudistajan Vasili Vasiljevin The School of Dramatic Artin -teatteriksi. Nyt se on ollut kuukausia talouslaman sulkema.
Krymovin Opus 7:n toisen osan, Dmitri Šostakovitšin taiteellisen rehellisyyden poliittisia reunaehtoja hallitsee rehevä, jättimäinen, näennäisen hyväntahtoinen Äiti-Venäjä, jonka rintojen väliin taide kuitenkin tukehtuu. Mielikuvitus loihtii hänen rinnalleen lihaksikkaan tiikerinmetsästäjän, jonka tehtävä on peittää joka suhteessa heikoilla olevan Venäjän todellisuus ja mentaalinen väkivalta.
Vaunuhalliin koko sen pituudelta pystytetty valkea seinä kätkee Opus 7:n Genealogia-jaksossa taakseen Neuvostoliiton juutalaispogromit, joissa juutalaiset erotettiin perheistään, kyyditettiin tai tapettiin. Identiteetit hapertuivat ja perheiden historiat katkesivat. Muualla maailmassa juutalaisten kohtalo tunnetaan lähinnä Viulunsoittaja katolla -musikaalista ja Marc Chagallin maalauksista.
Ensimmäisessä jaksossa Šostakovitšiksi muuttuva siivooja puhkoo persoonattomien, mustin juutalaishahmojen kuvin maalattuun valkoiseen seinään aukkoja, joista vyöryy näyttämölle keskitysleirien museoista tuttuja silmälaseja, lastenkenkiä ja valokuvia. Niiden perässä aukoista astuu näyttämölle ihmisiä, jotka pukeutuvat tyhjinä riippuneisiin frakkeihin. Ihmiset, Krymovin laboratorion monitaitoiset näyttelijät, yrittävät tuhotun muistinsa varassa rakentaa menneisyyttään näiden fragmenttien pohjalta.
Toisessa osassa muistutetaan, että Šostakovitšin ohella monet muutkin taiteilijat olivat neuvostovallalle ”juutalaisia”. Seinillä vilahtavat Ahmatovan, Majakovskin ja Meyerholdin kuvat.
Krymov korostaa mielivaltaisen järjestelmän taiteilijoissa synnyttämän, sisäistetyn pelon totaalisuutta asettamalla Šostakovitšin esittäjäksi pienen naisen, Anja Sinjakinan. Suurikin säveltäjä kutistuu monimetrisen Äiti Venäjä -nuken rinnalla. Isänmaa palkitsee omaksi kunniakseen säveltäjän valtaisalla Leninin kunniamerkillä, jonka kanta lävistää koko ruumiin. Šostakovitš itki toisen kerran elämässään, kun Puolue otti hänet jäsenekseen.
Esityksessä kuullaan Šostakovitšin omaa ääntä. Hänen puheissaan vilahtelivat Marxit ja Leninit ja Puolueen viisauden ylistys, mutta vain pakollisten nimien esiintymiseen keskittyneiltä korvilta jäi kuulematta taiteilijan credo.
”Todellinen taide on luonteeltaan humaania – muuten se ei ole taidetta” -credonsa säilyttääkseen säveltäjä joutui kamppailemaan hänet panssarivaunujen lailla ympäröineen järjestelmän puristuksessa. Esityksessä Šostakovitš yrittää olla tuhoutumatta sisään vyöryvien, valtaisien peltiflyygeleiden keskellä.
Genealogia-osassa todetaan, ettei enää lauleta niitä lauluja, joita ennen laulettiin. Krymov on kuitenkin liittänyt esitykseensä sekä juutalaisia että venäläisiä lauluja, joiden vihjeistä ulkomaalainen pystyy rakentamaan vain yleisinhimillisyyden vaatimuksen.
Hilkka Eklund
