Tampereen Teatterikesän kolmesta ulkomaisesta esityksestä muodostui monipolvinen polku, jonka tienviittoina olivat heimolaisuuskuvaukset ja pohdinnat erilaisten yhteisöjen merkityksestä ihmisille. Kaikissa valotettiin henkisen ja aineellisen elinympäristön sekä eettisen tradition merkitystä arvojen ja toimintatapojen muodostumiseen.

Latvialaisen Alvis Hermaniksen ja Jaunais Rigas Teatriksen Sinivaaran Marta –esitys toi näyttämön pitkän puupöydän äärelle yksitellen kaksitoista arkaa ja kärsimysten leimaamaa ihmistä, jotka pakkautuivat penkille vieri viereen ja kaivelivat laukuistaan kiviä, sokeria ja leipäpaloja siunattaviksi. Vain päädyssä oleva jakkara jäi tyhjilleen – se oli paikka parantaja-Martalle, joka ei koskaan ilmestynyt. Hän oli henkilöitä yhdistävä legenda, jonka ihmeteoista puhuttiin lakkaamatta lähes kaksituntisen esityksen ajan.

Kuva oli kuin suoraan Leonardo da Vincin maalauksesta Viimeinen ehtoollinen. Jeesukseen rinnastuvaa Martaa ei kuvassa ollut, mutta raamatullisia piirteitä sisältävät myyttiset tarinat hänestä tekivät hahmosta vahvasti läsnä olevan. Latvialaisten kertomuksiin ja Arvids Plaudisin kirjaan pohjautuvan esityksen nimihenkilö oli todellisuudessakin elänyt Marta Racene (1908–1992), kansannainen, jonka luota tuhannet ihmiset hakivat apua mitä erilaisimpiin ongelmiin.

Sinivaaran Marta, kuva: Gints Malderis

Hermanis oli riisunut ohjauksestaan kaiken kikkailun. Esitys nojasi näyttelijöiden pidätellyn hurmokselliseen tarinankerrontaan, joka piti intensiteettinsä yllä ennen kaikkea hahmojen puhuttelevan erilaisten habitusten ja koko ensemblen vahvan ja keskittyneen läsnäolon avulla. Patetian ohjaaja vältti muun muassa toistamalla yhä uudestaan Titanic-elokuvan teemamusiikkia ja tuomalla hienovaraisia koomisia elementtejä kerronnan lomaan. Ja koko asetelman luonnonmukaisuutta ja luontouskoisuutta korostettiin näyttelijöiden tuottamien lintujen, kissojen ja mehiläisten äänillä.

Tieteellisen maailmankuvan hyväksyvälle Hermaniksen ristiriidaton näkemys ihmeiden merkityksestä ja olemassaolosta saattoi edustaa huuhaata tai satuilua. Sen sijaan niille, joiden maailma ei muodostu pelkkien rationaalisten selitysten kautta, teos synnytti hienon meditatiivisen tovin lohdullisessa nuotiopiirissä. Samalla esitys oli vahva puheenvuoro taiteen vapaudesta ja yhteisöllisestä olemuksesta, eihän sitäkään tyhjennetä kaavoin ja aukottomin analyysein. Taiteeseenkin tulee uskoa.

Myös viime vuonna Tampereella nähty libanonilainen Rabih Mroué toi kolmen muun näyttelijän kanssa lavalle staattisen asetelman, jossa istuttiin vielä liikkumattomammin paikoillaan kuin Hermaniksen esityksessä ikään. Yhä uudelleen ja uudelleen tappavat ja kuolevat roolihahmot edustivat vuodesta 1975 käydyn Libanonin sodan marttyyreja vastakkaisista ja vaihtuvista leireistä – siitä huolimatta he kylki kyljessä, toisistaan pääsemättömissä, kertoivat mikrofoneihin aina uusista lähdöistään verenvuodatuksen tielle.

Teksti oli todellisen maailman dokumenttitragedia alusta loppuun, ja jatkuvasti toistuva repliikki ”Vereni kiehahti!” lausuttiin toteavasti, ikään kuin valinnan varaa ei koskaan olisi ollut. Myös uudelleen ja uudelleen tehdyistä rauhansopimuksista kerrottiin kuin punaisina vaatteina, jotka näyttäytyivät aina jonkun osapuolen silmissä häpeällisinä, ja joita vastaan tuli välittömästi lähteä taas taistelemaan.

Lähi-idän lyhyt historia käytiin tekstissä lävitse poliittisten johtajien nimiä myöten yksityiskohtaisesti, mitään paisuttamatta, mikä korosti katsojalle asioiden karmeaa fataalisuuden tuntua.

Esityksen ihmiskuva oli suorastaan hyytävä, mutta itse esitys ei – juuri nämä asiat on merkittävä tuoda lihaksi, kaikista kulmista raadollisesti puhuen.

Esitys ei korostanut lainkaan yksilöllisyyttä, kukaan hahmoista ei kertonut mitään omasta henkilökohtaisesta elämästään, kuten perheestä tai suvusta. Näiden taistelijoiden – kolme miestä ja yksi nainen – koko olemassaolo perustui uskontoon ja politiikkaan. Seinälle projisoitiin loputon määrä marttyyrien julisteita, joita kaikki Beirutissa käyneet ovat nähneet.
Mroué ei päättänyt teostaan toivonpilkahdukseenkaan. Veren kiehunta ja kuolemat jatkuivat ja jatkuvat. Katsoja jäi miettimään ihmisyyden mustuuden määrää.

Kun Hermaniksen konteksti oli kärsivässä Latvian kansassa ja Rabih Mroué latasi täyslaidallisen libanonilaisten raakaa historiaa, keskittyi italialainen Emma Dante ja Sud Costa Occidentale -teatteri luotaamaan Sisilian Palermossa elävän perheen suhdetta kotikaupunkinsa sosiaalisiin konventioihin. Ystävien luo illanviettoon lähdössä ollut perhe näyttäytyi hysteerisen ekstroverttina kokoonpanona, joka suolsi sanoja toistensa suuhun, poseerasi, riiteli, ulvoi ja tanssi. Kodin ulkopuolelle poistuminen aiheutti koko perheessä niin ankaran hermostumisen tilan, että ongelmia syntyi ihan kaikesta, kenkien ja vaatteiden valinnasta alkaen.

Emma Dante ei kertonut tarinaa, vaan rakensi näyttämölle liioitellun absurdin sisilialaisen mielentilan, joka perustui suurieleiseen näyttelemiseen ja vahvasti tyypiteltyihin hahmoihin. Vaikka kokonaisuus oli räyhäkän päällekäyvä, lopussa tapahtunut mummon kuolema ja sitä seurannut perheen peittelemätön sureminen jättivät katsojan empaattisen liikuttuneeseen tilaan. Italialaiset päätyivät lopulta lohdun parantavaan voimaan.

Annukka Ruuskanen