Korkea ja matala
Huono maku on vaarallinen. Sen takana on tarkka havainto yhteiskunnasta ja pelottomuus rikkoa tabuja. Huonolle maulle ei mikään ole pyhää.
Mutta kenellä sitä on ja kuka siihen pystyy?
He ovat kuvassa vierekkäin: eroottinen tanssijatar Johanna Tukiainen ja ex-piispa Ilkka Kantola. Kummallakin samanlainen yrmeä ilme: he näyttävät juuri eroamassa olevalta pariskunnalta. Kuva on ollut Ilta-Sanomissa 8. toukokuuta 2008. Ovatko siinä vierekkäin korkea ja matala, elitismi ja huono maku?
Tukiainen on kyllä upea huonon maun madonna, mutta edustaako SDP:n toiseksi varapuheenjohtajaksi kesäkuussa 2008 valittu kansanedustaja Kantola eliittiä? Kyllä, jos eliitti ymmärretään siten kuin se esimerkiksi Ranskassa ymmärretään, vallanpitäjinä. Kantolan varapuheenjohtajapuheessa on lause: ”Aate ilman valtaa ei elätä.” Nyt se elättää hänet, mutta hänet jalostaa pois kulumaton pilkkanimi ”pettäjäpiispa”. On käynyt myös ilmi, että sitkeän, porvariston silmissä sovittamattoman ”synnin” ohella hän on sosialidemokraatteja terävimmästä päästä. Poliittisen näytelmän hieno henkilö. Tässä kombinaatiossa ei ole populismia.
Ranskassa eliitti tarkoittaa niitä, joilla on poliittinen tai taloudellinen valta, ja jotka ovat ylipäätään johtoasemissa. Heidän käsityksensä kulttuurista on usein hyvin kaukana elitismistä – ja huonosta mausta. Se on monesti populistinen kuten esimerkiksi Ranskan presidentillä Nicolas Sarkozylla. Hänen makunsa on enemmistön maku: Star Academy (Ranskan Idols), perinteiset poikien sankarisarjat, Disneyland.
Suomalainen poliittinen ja taloudellinen eliitti ovat kutakuinkin samoilla linjoilla.
Johanna Tukiaisen suuruuden on vain harva huomannut.
”Johanna Tukiainen on tämän hetken merkittävin Zeitgeist-hahmo: hallituskriisin aiheuttanut nainen, joka yrittää omalla tavallaan sanoa maailmasta muutakin kuin mukavia latteuksia. – Tukiainen ei väitä vioikseen kiltteyttä tai avoimuutta. Se ei kerro, että sen sisällä asuu maatalon emäntä. Se kompastelee elämän läpi, kaatuu naamalleen ja joku joutuu aina nostamaan sen ylös. – Ja se kirjoittaa blogiinsa: ’Jos joku haluaa väittää mua luksus escort tytöksi, niin siitä vaan’, ja siksi Johanna Tukiainen on Suomen julkisuuden merkittävimpiä hahmoja.”
Sitaatti on merkittävän kolumnistin Jyrki Lehtolan kirjoituksesta Aki, Sari tai Jari, Ilman tarkkaa dramaturgista havaintoa ja sovinnaisuuden uhmaamista ei näitä kolumneja synny. Ja vain harvalla julkisuuteen pyrkivällä on samat avut kuin Johanna Tukiaisella: viimeistä rakennekynttä ja hiuspidennystä myöten tolkuttomuuteen yltävä ulkonäkö, jossa röyhkeästi ollaan kaunottaria berlusconimaisen tivakan vartalon, tukevien säärien ja taiteessa harvinaisen terveen itsetunnon varassa. Tukiainen on käsikirjoittanut elämänsä tehokkaaksi draamaksi, lavastanut ja puvustanut sen erehtymättömällä, ehkä peräti harkitulla huonolla maulla. Hän ei ole poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti vaaraton.
Ja kaiken alla yllättävä suloisuus. Ihailen ja kadehdin Tukiaista taiteilijana ja naisena.
Mahdottoman ja kauhean liitto
Ennen kuin korkeasta ja matalasta voi puhua, ne on määriteltävä. Samoin on määriteltävä myös niiden välimuoto, ”kyldyyri” ja sen lonkeromainen lisäke, populismi. Meillä kyldyyriä pidetään kulttuurina, mutta mitä muuta se on kuin konsensuskulttuuria, perinteistä, huolella duunattua, kirjallisuuspiireissä kuljetettua ja opetusministeriön ”kulttuuriviennin brändien” mukaista. Vaaratonta porvarillista viihdettä, joka saa nauttijansa tuntemaan itsensä sielukkaaksi. Se on kohotettua populismia, helposti pureskeltavaa, helposti nieltävää, helposti sulavaa. Se ei vaivaa sielua eikä lihota.
Suomessa populismi on yhä laajeneva valtavirtaus. Se on valloittanut median, elokuvan, se tunkee kirjallisuuteen, se on syöpynyt politiikkaan.
Se valloittaa mielet. Me olemme kaikki sen tartuttamia. Omituista kyllä alhainen eli todellinen huono maku varjeltuu siltä paremmin. Korkeakulttuuria se sen sijaan nakertaa kaiken aikaa.
Korkean kannattaisi Suomessa vihdoinkin liittoutua matalan kanssa. Solmia ystävyys- ja avunantosopimus. Sillä ei ole korkeaa ilman matalaa eikä matalaa ilman korkeaa, Vain sitä, joka hallitsee sekä korkean että matalan, voi kutsua intellektuelliksi. Molemmat, sekä korkea että matala, ovat suomalaisessa kulttuurissa huonossa hallinnassa. Siksi meiltä puuttuvat ne taiteen lajit, jotka vanhoissa sivistysmaissa vieläkin kukoistavat, eli kabaree, satiiri ja syvä uskonnollinen draama ja elokuva.
Meillä ei ole uskonnollista elokuvaa, näytelmää, romaania, jotka sisältäisivät hulluuden, törkeyden, saastan ja pyhyyden, kuten ranskalaisen mestarin Robert Bressonin (Papin päiväkirja, Mouchette, Balthazar) tai espanjalaisen Luis Buñuelin (Viridiana, Los Olvidados) elokuvat. Ei ole Georges Bernanosin romaaneja.
Suomalaisissa itsessään on rutosti jaloa huonoa makua, mutta yhtään kabareeteatteria, joka sen nimen ansaitsisi, ei maahan ole saatu. Lillan-kabareekin on kuollut ja Uusi Iloinen Teatteri ei säikäytä ketään. Meillä tyydytään pitämään ikävää, koska se on niin mukavaa.
Suomalainen yleisö ei osaa ottaa vastaan teoksia, joissa korkea ja matala ovat hedelmällisessä, sensuaalisessa symbioosissa. Suomalainen kulttuuriyleisö ei osaa suhtautua näihin hybrideihin, kun ei tiedä, täytyykö pitää vai pelätä. Heti kun joku auktoriteetti sanoo, että tämä on hieno, mennään laumana kritiikittömästi mukaan.
Pitää uskaltaa olla alkeellinen
”Minä en ole kirjoittanut toiminnallista teatteria, sillä nykyajan fiksut ihmiset eivät siedä alkeellista ja minä taas olen alkeellinen ihminen, minä kirjoitan alkeellista teatteria, mutta en uskalla olla niin alkeellinen kuin haluaisin.”
Tämä isompaa alkeellisuutta kirjoittamiseensa janoava kirjailija oli juuri edesmennyt Paavo Haavikko. Hänkin tunsi korkean ja matalan, mutta suomalaisessa normatiivisessa taidekäsityksessä hänet suljettiin vaikeuden häkkiin ja hänen teatterinsa – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta –turmeltiin kätketyn syvällisyyden ja oudon estetismin uumoilulla ja siten hävitettiin teoksista niiden röyhkeä erotiikka ja komiikka.
Ei pidä sekoittaa mauttomuutta ja huonoa makua. Mauttomuus syntyy tyhmyydestä, vääristä arvioinneista, kosiskelevista provosoinnin yrityksistä. Se on populismin äpärä. Se on vaaratonta, se ei jätä jälkiä.
Huono maku on paha. Se on vaarallinen. Sen takana on tarkka havainto yhteiskunnasta, rohkeus ja taito poimia huonon maun tekijät esteettisellä varmuudella ja pelottomuus rikkoa tabuja. Huonolle maulle ei mikään ole pyhää. Matala rikkoo säännöllisesti tabuja. Ei vain seksuaalisia tabuja, joiden rikkominen sallitaan kansanurheiluna, vaan kaikkea säädyllisyyttä: vanhuuteen, sairauteen, kuolemaan liittyviä tabuja.
Kun lukee Simone de Beauvoirin, sivistyneen filosofin ja johtavan feministin kuvausta Jean-Paul Sartren viimeisistä päivistä, hätkähtää raadollista vanhan miehen kuvaa. Virtsa tippuu housuihin rakennetun muoviviritelmän läpi, koko elimistö pettää eikä Beauvoir ole siivonnut kuvaustaan hiukkaakaan. Taito käyttää huonoa makua edellyttää suurta havainnon täsmällisyyttä, ja samalla on pystyttävä rohkeaan analyysiin ja filosofiseen ajatteluun.
Huono maku vaatii ehdotonta tyylitajua.
Minä näin, ymmärsin ja olin uskomassa
Se oli suuri kirkastava kokemus, kuin upotuskaste helluntailaiselle. Rakkautta ja anarkiaa –festivaaleilla huono maku aukeni minulle koko kirkkaudessaan.
Elokuva oli saksalaisen Rosa von Praunheimin Ein Virus kennt keine Moral (Virus ei moraalia tunne), ensimmäinen Saksassa aidsista tehty näytelmäelokuva, raivoisan mustan huumorin (ja oikean surun) mestariteos. On aidsin ensimmäinen paniikkivaihe. Elokuvan lopussa kaikilla on aids, ja yöhoitajattaret heittävät noppaa siitä, kuka kuolee seuraavaksi. Hallitus lähettää kaikki tartunnan saaneet suljettuun leiriin, jonka nimi on ihanasti Heil-Gay-Land.
Elokuvan vaikuttavimmat kohtaukset eivät ole koskaan pyyhkiytyneet mielestäni: ei homopuisto pisuaareineen ja sen iltavalossa käytettyjä kondomeja kukkivat pensaat, ei valistuskohtaus, jossa tätihomo (Tunte) esittelee suojaseksin etuja kastamalla kondomilla varustetun ja paljaan dildon spermamaljakkoon. Kun suojaamaton dildo paukahtaa täyteen äkämiä ja rohtumia, laulaa törötissisten sairaanhoitajattarien kuoro taustalla hilpeitä ralleja. He ovat kaikki homomiehiä. Siitä lähtien olen uskonut, että sairaanhoitajattaret todella ovat miehiä.
Praunheim tuntee homot, transvestiitit, drag queenit. Hän on itse homo, eikä hänen oikea nimensä ole Rosa eikä Praunheim. Hän on alun perin taidemaalari ja sivistynyt mies. Hänellä on täydellinen tyylitaju.
Werner Schwabin suitsemattomat tekstit
Kuka oli Werner Schwab? Itävaltalainen näytelmäkirjailija, todellinen alkoholisti, joka uudenvuodenyönä vuonna 1993 kuoli. Hän tukehtui oksennukseensa. Tyylipuhdas kuolema. Schwabin koottuihin draamoihin kuuluu nide Fäkaliendramen (Ulostedraamat). Niistä ovat peräisin muun muassa kaksi Jukka-Pekka Pajusen suomentamaa näytelmää Presidentittäret ja Kansannitistys eli maksani on maistissa. Raivoisa komiikka, tolkuton eksistentialistinen liioittelu, pikkuporvarillisen pintasomuuden kääntyminen äärimmäiset mittasuhteet saavaksi tuhoavaksi kurjuudeksi: siinä Schwabin estetiikka.
”Schwabin kieli on pitelemätön”, kirjoittaa Euroopan tärkein teatterilehti Theater Heute vuonna 1991 arvioinnissaan Uebergewicht (Ylipaino) -näytelmän esityksestä.
”Huikean korkealentoinen kieli kääntyy yllättäen oudoksi radikalismiksi heti kun se siirtyy kirjoitetusta tekstistä puheeksi. Siitä tulee vino, ahdistunut kapinahuuto, joka käy siistin syntaksin, selkeitten sääntöjen ja arvojen kimppuun. Schwabin kieli on täynnä tuhnuista, älytöntä tragikomiikkaa.”
Leea Klemola — korkean ja matalan herratar
Jollei Klaus Klemola olisi Leea Klemolan toinen veli, se voisi olla Werner Schwab. Sillä sukulaisuuden täytyy olla sisäsyntyinen, Klemola ei tunne Schwabin tuotantoa. Jo Aurinkoteatterin alkuaikoina yhdessä Pentti Halosen kanssa kirjoitetut näytelmät Kahelianainen (1995), Seksuaali (1998) ja Anne Krankin päiväkirja (2001) kulkivat (toki itsenäisesti) samoja uskallettuja ja suomalaisittain kyseenalaisia esteettisiä polkuja sivuilleen vilkuilematta kuin Schwabkin kulki aikoinaan. Niiden arvo nähtiin, mutta suuri yleisö ei niitä vielä löytänyt. Niin kuin ei löytänyt Kuopion Jessika – vapaana syntynyt -näytelmääkään. Korkea ja matala olivat kaikessa läsnä.
Vasta Tampereen Teatteriin tehdyt Kokkola (2004) ja Kohti kylmempää (2008), jonka hän kirjoitti yhdessä Klaus Klemolan kanssa, saivat yleisön totaalisen hyväksymisen. Nyt satoi jo palkintoja, näytännöt ovat jatkuvasti loppuunmyytyjä.
Onko suomalaisen teatteriyleisön taju laajentunut, havaintokyky valpastunut? Siltä teatterisalissa istuessa tuntuu. Ehkä Klemolan maksiimi: ”Se on ihan paskaa, jos lähtee muiden tabuja rikkomaan! Sä voit mennä sen rajan yli, minkä itse kestää ja vähän pitemmälle”, on ratkaiseva tekijä hurjuuteen lisäarvona tulleen lämmön ohella.
Hyvän kasvun maaperät
Jostakin syystä sekä perinteinen rajojen rikkominen että moderni korkean ja matalan, ylevän ja alhaisen välillä tuntuu onnistuvan parhaiten saksalaisella kielialueella, Saksassa ja Itävallassa aivan moderneista klassikoista kuten Robert Musilista ja klassikkojen klassikosta Thomas Mannista lähtien. Itävalta tuntuu olevan erityisen otollista maaperää: on elokuvantekijöitä, muun muassa Ulrich Seidl, edesmennyt romaani- ja näytelmäkirjailija Thomas Bernhard, nobelisti Elfriede Jelinek.
Mistä syntyy heidän erityinen tapansa katsoa maailmaa?
Yltiöporvarillisesta ympäristöstä, katolisuudesta, maantieteestä, oikeasta syvällisestä tiedosta ja sivistyksestä? Yhtä kaikki, heidän töissään lomittuvat ja ruokkivat toisiaan taito ja tarkkuus, törkeys, hienostus, julmuus, väkivaltaisuus, autuaallinen hölmöys. Heillä on kaiken aikaa menossa kabaree romaaneissaan, näytelmissään, elokuvissaan.
Tämä korkean ja matalan luoma taidemuoto on aina koettu valtaapitävien taholta vaaralliseksi. Vuonna 1935 saattoi Saksassa kabareeteatterin lavalta joutua suoraan vankilaan ja sieltä keskitysleiriin, jos oli liian hyvä ja vielä juutalainen kuten Werner Finck.
Sielu läskistyy
”Taitelijaksi, näytelmäkirjailijaksi kouluttamisen pitäisi lähteä lattioiden pesusta, se ei voi olla sitä, että vain aloitetaan. Täytyy tutustua traditioon, täytyy tutustua itseensä ja sitten lähteä lattianpesusta. Uskoa siihen mitä itsessä on ja kunnioittaa sitä, mikä on perinnettä. Ei sitä voi sanoa, että mitä minä noista menneistä ukkeleista. Jos tällainen asenne olisi, ei venäläinen ankara taidekoulutus olisi (ollut) mahdollista, mutta kun meillä ei ole sitä, meillä tahtoo mennä niin perkeleen amatöörimäiseksi.” Näin sanoi Paavo Haavikko.
En tiedä, vaivaako tämä pahe muita, mutta henkeni on veltostunut siinä missä vanha ruumiskin. Kumpaakaan en ole harjoittanut tarpeeksi. Korkea ei antaudu helposti sen paremmin tekijälle kuin vastaanottajalle. Korkea vaatii hengen askeesia, populismipaastoa. Niin tehdessä kuin nautittaessa on niin helppo napsia pieniä suupaloja, joista jokainen ravintoterapeutti tietää, että ne eivät ravitse vaan lihottavat.
Sielu on veltostunut, nyt se läskistyy.
Pitkään on myös ollut muodikasta halveksia runoutta ja taidemusiikkia, ”koska ne ovat vaikeita”. Hirveältä tuntuu, kun hieno venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Kontšalovskikin heittää Sodankylän elokuvajuhlilla, että ”klassinen musiikki on kuollut!” Hän harjoittaa siinä populistista mielistelyä, joka ei pue häntä eikä tee hänestä katu-uskottavaa. Suurten päivälehtien kulttuurisivuilla pyritään yhä enemmän näpsäköihin pikku-uutisiin, joilla ei ole kulttuurin kannalta minkäänlaista tiedollista arvoa. Iltapäivälehdet ajavat usein aika taitavalla viihde- ja juorujournalismillaan näiden täimäisten tarjousten ohi.
Haluaisin nähdä sen lehden, joka uskaltaisi tehdä arrogantit ja provosoivat kulttuurisivut ja haastaa nuoretkin. Niillä uskallettaisiin olla vaikeita ja uskallettaisiin ärsyttää harkitulla huonolla maulla. Haluaisin nähdä jonkin muunkin teatterin kuin Tampereen Teatterin tarjoavan työmahdollisuuden sekä ankarasti korkealle että kulttuurimme ja estetiikkamme perusteita järisyttävälle huonolle maulle. Ehkä peräti yhdistävän ne.
Teksti Outi Nyytäjä
Kirjoittaja on dramaturgi ja näytelmäkirjailija.
Kirjoitukseen pohjaava esitelmä kuultiin Suomen Säveltäjät ry:n kevätseminaarissa Tampere Biennalessa huhtikuussa 2008 ja se julkaistiin yhdistyksen jäsenlehti Kompositiossa.
