Näyttelijöiden edustaja kysäisee ohimennen käytävällä että mitenkäs se jatko, teatterinjohtajana siis. Että olenhan jo miettinyt asiaa? Vastaan rehellisesti, että en tosiaankaan. Pestihän on herran jumala vasta hädin tuskin puolivälissä ja kädet täynnä näitä ihan käytännön hommia. Mutta näinhän se tietenkin on, selviää minullekin, että jonkun sortin ratkaisu olisi tehtävä kuluvan kevään aikana.
Huh-huh. Siis: hakeako toiselle kaudelle vai tyytyäkö yhteen? Ja millähän pirun perusteilla?
Jotenkin minusta tuntuu, että vain pitkillä jänteillä voi saada pysyvää aikaan. Arvostan tavattomasti Milonoffin sitkeyttä KOM:in luotsaamisessa, nousuja ja laskuja ja jatkuvaa muutosta, tai Renvallin pitkää, koko teatterikoulutuksellemme hedelmällistä putkea Nätyllä, Tuomarilan yli kymmenvuotista Turun kautta. Voi tietysti hyvin olla, että tämä arvostukseni liittyy omaan kahdentoista vuoden roikkumiseeni Vanhassa Jukossa. Hukattua aikaa?
Sillä onhan myös niin, että Smeds oli Kajaanissa kolme vuotta, Roiha Seinäjoella kait hätäiset pari. Kujanpää Kuopiossa kolme. Långbackan ja Holmbergin legendaarinen Turun kausi näyttää kestäneen täydet viisi vuotta. Että kyllä sitä lyhyemmilläkin johtajakausilla näyttää jälkeä syntyvän – sikäli kuin on syntyäkseen.
Eli ehkä kysymys on hämäläishitaudesta, vaikka pohjoiskarjalasta olenkin, alunperin. Slaavilaisperäistä viipyilyä ja päättämättömyyttä?
Ei taida löytyä vastausta numeroista. Perhana. Entäs tavoitteet? Missähän sitä ollaan menossa? Merkittävyyttähän sitä lähdettiin hakemaan. Ja näkyvyyttä. Maakunnallista, valtakunnallista ja vaikka kansainvälistäkin sikäli kuin sitä tarjolle sattuu. Uusia katsojia. Tekemiseen laatua ja vaikeusastetta. Näkyä näyttelijäin silmiin. Kontaktia katsojaan… Jaa-a. Matkalla ollaan. Jossain asioissa pidemmällä kuin toisissa, mutta ei missään nimessä perillä, likipitäenkään. Helsingissä, ainakaan sen Sanomissa, ei ole huomattu itärajalla mitään tapahtuneenkaan. Näistä kuopista on vielä matkaa maailmalle.
Omat mielihalut? Kirjoittaminen. Sehän nyt ei tule minun metodeilla onnistumaan johtajana, oto. Olenko valmis luopumaan siitä vielä vuosiksi? No, onkohan tässä mitään näytelmää syntymässäkään, kun näissä kolumneissakin alkaa olla vääntämistä? Erilaisista hankepapereista ym. ym. ym. nyt puhumattakaan. Toisaalta ohjatahan sitä saisi vastaavasti niin paljon kuin sielu sietää. Niin, ja vaikuttaa asioihin. Tehdä tulevaisuutta. Rakentaa uutta teatteria. Taloa sikäli kuin se tulee mutta myös ja ennen kaikkea ajatusta. Lappeenrannan mallia.
Vai pitäisikö hakea muualle? Minne? Miksi ja mitä tekemään? Tai palata Jukoon? Uusin eväin. Mutta onkohan sitä Jukoa, jota minä tässä muistelen enää olemassakaan?
Tekisi kyllä mieli katsoa ihan tappiin saakka mitä Saarakkala ja muut tulijat tuovat tullessaan, antaa vauhtia, kirittää. Olla osana. Katsoa kansainväliset kortit nyt kun niitä on alkanut putoilla pöytään. Viedä loppuun se mikä tuli aloitettua. Sitäpaitsi johtaminen on hauskaa. Ihmisten johtaminen varsinkin, aina vaan ja edelleen.
Mutta onhan sitä muutakin elämää. Jatkopesti on myös jatkopesti poissaololle perheestä, sen asioista. Poika lähestyy murrosikää ja tarvitsee enenevässä määrin isäänsä. Luulisin. Yksi nuori nainen aikuistuu kovaa vauhtia ja jättänee pesän näinä vuosina. Satunko olemaan paikalla kun se tapahtuu? Vaimoakin olisi mukava nähdä muuallakin kuin esitysten väleissä ja väliajoilla. Kissa pärjännee omillaan.
Onko tämä kaikki sovitettavissa? Osaisinko aikatauluttaa paremmin? Enemmän etätyötä, nyt kun suunnitteluohjelmakin näyttää vihdoin toimivan. Elektronista läsnäoloa? Virtuaalijohtamista? Miten se toimisi? Käytännössä?
Huh huh.
Jari Juutinen
Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja
