Mahtipontisen täyteläinen Pohjantähti loistaa Vaasassa

Vaasalainen Pohjantähti-tulkinta avautuu riisutun kaltevan tilan hallitsemana monumentaalisena panoraamana, josta kollektiivinen kertoja nostaa näkyville suku- tai perhetarinan kerrokset. Kansallisromaanin tapahtumainkulku yhdistää Suomen historian suuret linjat yhden pitäjän ja kyläyhteisön konkreettiseen kokemusmaailmaan. Teatteriksi kääntyäkseen kokonaisuus edellyttää kuitenkin juuri semmoista lujaa näkemyksellisyyttä, joka Juha Luukkosen ohjaustulkinnassa kasvaa toisaalta Akselin ja Elinan kivuliaasta rakkauskertomuksesta, toisaalta räätäli Halmeen väkevästä henkilökuvasta.
Pohjalaisesta Täällä Pohjantähden alla -esityksestä syntyy keskisuuren kaupunginteatterin huikea voimannäyttö; esitys muistuttaa, että 50 vuotta ensimmäisen osansa ilmestymisen jälkeen Väinö Linnan trilogia tarjoaa yhä rikkaita lähtökohtia uusien sukupolvien tarkastelukulmille.
Vaasan kaupunginteatterissa Pentinkulman eepoksen näyttämöllinen kuva hahmottuu järkälemäisenä, massiivisena ja mahtipontisuuttakaan kaihtamattomana. Kokonaisuudessa solmiutuu toinen toistaan yllättävämpiä säikeitä tilanteiden, henkilöhahmojen ja tunnelmien värikkyyteen ja raadollisuuteen.
Kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas reilu vuosi sitten jysähti suomalaiseen teatterimaailmaan, Luukkosen Pohjantähti toteutuu nyt samalla väkevyydellä. Liialliseen ja kaavamaiseen rinnastamiseen ei ole perusteita, mutta hyvinkin samantyyppisestä ilmiöstä ja tapahtumasta on kysymys.
Luukkonen ei pelkää päättää viisituntista Linna-tulkintaansa vanhan työväenlaulun säkeisiin. ”Punaorvon vala” kuultiin myös Smedsin Kajaaniin ohjaamassa Huutavan ääni korvessa -esityksessä. Myös tässä kokonaisuudessa sen herkät, puhuttelevat ja vetoavat sävyt soivat täysin perusteltuina ja kiinteänä osana esityksen kokonaisuutta.

Vaasalainen Pohjantähti on hyvin korostetusti yhden suvun tarina. Mutta vieläkin tärkeämpää ja leimallisempaa on, että mukaansatempaavaksi tämä tarina kasvaa siksi, että yhtä perhettä ympäröi kaiken aikaa monisäikeinen yhteisö. Sen ilmaisuvoima kumpuaa sitä jatkuvasti leimaavista ristiriidoista, vaakalaudalle joutuvista pyrkimyksistä ja todellisuuttaan mittaavista ihanteista.
Luukkosen dramatisointi poimii keskeiset aineksensa Linnan trilogian kahdesta ensimmäisestä osasta; kolmas on mukana pikemminkin viitteinä. Polttopisteeksi kiteytyvät kansalaissota sekä vuoden 1918 tapahtumien taustat ja seuraukset. Siksi henkilökuvissa korostuvat sekä Koskeloiden ja Kivivuorien sukupolvet että Salpakarit, joiden pappis- ja upseeri-ihanteet kumpuavat oikeistolaisista katsomuksista. Räätäli Halme – joka muistiin painuvissa jälkikuvissa epäilemättä yhä selvemmin kohoaa tämän tulkinnan kantavaksi ja ohittamattomaksi päähenkilöksi – edustaa idealistista pasifismia, joka joutuu armottoman todellisuuden polkemaksi. Halme rastii polut, joita kukaan ei lähtenyt taivaltamaan.

Kuvassa Juha Lagström, Jukka Peltola ja Teemu Kettula.
Kuvaaja Petri Summanen

Luukkosen teatterikieli puhuu sekä keskitetyissä roolihahmoissa että ennen kaikkea moniselitteisessä esinemaailmassa. Esineiden asteikko ulottuu pölkyistä ja haravoista hetekoihin ja yläilmoista satavien jalkineiden röykkiöihin. Kuoleman hetkeä kuvittaa tehokas ja eleetön valoefekti. Varsinkin hetekoissa näyttäytyy laaja ilmaisukenttä työväentalon rakentamisesta kansalaissodan ratkaiseviin hetkiin.
Historiallista kokonaiskuvaa tähdentävä kollektiivisen kertojan käyttö merkitsee, että kertovia repliikkejä ei ole keskitetty yhdelle henkilölle, vaan ne jatkuvat yhtenäisenä ketjuna kyläläiseltä toiselle. Tilanteiden leikkauksissa tihentyvät sekä koko kyläyhteisön että varsinkin Koskeloiden elämän kohokohdat ja takaiskut. Yleiskuvasta tehdään kaiken aikaa nopeita nostoja yksityiskohtiin: tilanteisiin, henkilöhahmoihin, tunnelmiin. Nostoja ja leikkauksia tukee niin Heikki Paasosen valaistuksen kuin Taito Hoffrénin äänimaailmankin tehokas ja luonteva käyttö.

Viiden tunnin kokonaisuudessa erottuu kolme selvää pääjaksoa, joista toinen päättyy Halmeen vaikuttavaan monologiin, koko sovituksen pisimpään yksittäiseen repliikkiin, josta kasvaa tulkinnan sisällöllinen kiteytys. Olen viimeksi nähnyt Hannu Kiviojan Katso ihmistä -televisiosarjan fundamentalistina ja Putoavia enkeleitä -elokuvan kirjailija Juha Mannerkorpena. Hänen väkevä Halmeensa osoittaa asteikon laajuutta ja vankkaa ilmaisuvoimaa; Kivioja on sukupolvensa eturivin näyttelijä, jonka pentinkulmalainen idealisti erottuu hänen tähänastisen uransa merkittävimpiin kuuluvana roolityönä.
Ilkka Aro ja Marja Myllylä luovat Jussina ja Almana vankan perustan Koskeloiden sukutarinalle, jota Jukka Peltola ja Elina Luukkonen vivahteikkaasti jatkavat Akselin ja Elinan rooleissa. Kokonaisuuden kymmeniä hyviä roolitöitä on mahdotonta luonnehtia yksityiskohtaisesti; esimerkinomaisesti sopii mainita vaikkapa Karoliina Kudjoin kopea Ellen Salpakari tai Vesa Wallgrenin juureva Otto Kivivuori.

Jouko Grönholm
Kriitikko ja Turun Sanomien toimittaja