Istun linja-autossa. Se kuljettaa minua Hahnin lentokentältä Luxemburgiin. Taivaalta vihmoo märkää räntää, no jaa, oikeastaan melkein vettä. Tunnen syyllisyyttä halpayhtiön sortokoneella lentämisestä. Ja lentämisestä ylipäänsä.
Jossain vaiheessa matkaa muistan, kuten aina matkalla tuohon outoon, vauraaseen maahan, oikeastaan sen samannimiseen pääkaupunkiin, että minulla on pöytälaatikossani esittämätön näytelmä. Tuo esittämätön näytelmä tulee näillä matkoilla mieleeni luullakseni siksi, että sen päähenkilö on raha.
Jottei mahdollinen lukija erehtyisi kuvittelemaan, että tässä nyt väliaikainen kolumnisti markkinoi näytelmäänsä kovin arveluttavin keinoin, todettakoon heti kättelyssä, että kyseinen näytelmä on tavattoman huono. Jopa minun kirjoittamakseni. Se ei missään tapauksessa ole esityskelpoinen.
Huvittavaa kyllä, tuo kyseinen, esityskelvoton näytelmä syntyi aikoinaan eräänlaiseksi prologiksi toiseen näytelmääni, tähän Eichmann-sellaiseen, jonka esityksiä, nyt ilmeisesti viimeisiä, olen taas menossa katsomaan. Mutta nyt päätän kerta kaikkiaan ottaa härkää sarvesta. Kaivan näytelmän esiin tietokoneen uumenista ja luen sen. Alusta loppuun.
Taisin salaa toivoa, että olin ollut näytelmälleni liian ankara. Tai että aika olisi jollain tavoin tasinut sitä esityskuntoon. Enpä ollut, eikä ollut. Teksti oli juuri niin teennäistä kuin muistin sen olleen, yhtä informaation raskauttamaa kuin silloin kuin sen kirjoitin. Kohtaukset keksittyjä, henkilöhahmot ohuita ja dialogi kuin suositusta kotimaisesta televisiosarjasta. Ei, tätä näytelmää en näytä kenellekään, koskaan, päätän. Mutta aihe on hyvä.
Luxemburgin keskustan ylelliselle kävelykadulle sataa räntää ja turkisten alla värisee pelko. Eikä ihme, sillä maan todellinen ainoa todellinen elinkeino on pankkitoiminta. Tämä pikkukaupunki on maailman finanssikeskus Yhdysvaltojen ohella. Toisessa on yli 300 miljoonaa asukasta. Toisessa puoli miljoonaa – ja yli 200 pankkia joiden toimintaa ei kontrolloida käytännössä mitenkään.
Uuden uljaan Euroopan perustajajäseniin kuuluva Luxemburg tinki itselleen muutamia strategisia etuja, kuten termi käsittääkseni kuuluu. Kuten sen, että maan pankkisalaisuus on likipitäen täydellinen.
Toisin sanoen tämä on maa, jossa musta muuttuu valkoiseksi, vesi viiniksi. Laiton lailliseksi. Nuo mainiot asialliset, kiireiset nuoret miehet tummissa, asiallisissa, kalliissa pikkutakeissaan, solmioissaan ja mustissa kengissään. Nuo asialliset, sympaattiset, rakastettavat nuoret miehet, jotka eivät vielä tiedä elämästä mitään, pitävät naruja käsissään. Meidän narujamme. Kun he nykäisevät, me liikahdamme. Me myymme ja ostamme, vaihdamme ja lainaamme. Me vaikka varastamme päästäksemme osaksi siitä varallisuudesta jonka he meille lupaavat. He kuljettavat meitä sokeassa ahneudessaan kriisistä toiseen. Näiden kriisien välistä lyhyehköä aikaa kutsutaan kai nousukaudeksi.
Tästä pitäisi kirjoittaa näytelmä, kunnollinen sellainen. Päätän, että näin tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin.
Luxemburgilaisryhmä esittää Eichmann-näytelmää paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Esityksen kanssa vietetty aika niin kotikentällä, lukudraamakiertueella kuin Avignonissakin, kaikkiaan melkein kaksi vuotta työtä näytelmän parissa, on tehnyt tehtävänsä. Sieltä täältä kootusta, aiheeseen hiukan pelokkaasti suhtautuneesta näyttelijäseurueesta on kasvanut tiivis, rento, toisiinsa luottava, ideoita tuottava, rohkeasti ja röyhkeästi näyttelevä ensemble. Ja he todella nauttivat näytelmän esittämisestä.
Viimeinen esitys on ohi. Teatterisali on hiljainen. Halailemme toisiamme kyyneleet silmissä.
Entisestä viinikellarista ulos kiivetessämme saamme huomata, että Luxemburg on peittynyt hohtavan valkeaan lumeen. Jäämme katsomaan näkyä ihmeissämme.
Ymmärrän, että näytelmälläni, jonka kirjoittamista en ole vielä edes aloittanut on nyt nimi: Luxemburg.
Jari Juutinen
Lappeenrannan kaupunginteatterin johtaja
Kuva Ari Loponen
