Masi Eskolin ohjasi Hämeenlinnaan ruumiillisen esseen ja laitosteatteriohjelmiston erikoisen helmen
Masi Eskolinin ohjaama ja käsikirjoittama Kaksi kuningasta voisi olla nykytanssiesitys. Siinä kaksi näyttelijää, Kai Vaine ja Niko Rajala, tutkivat liikkeen kautta suhdetta toisiinsa ja omaan ruumiiseensa. Repliikkejäkin esityksessä on, mutta ne ovat enemmän rytmisiä elementtejä, huudahduksia tai välimerkkejä.
Eskolin on ollut kiinnostunut runoilija, teoreetikko ja performanssitaiteilija Anthony Howellin (s. 1945) käsitteestä ”paikallinen toinen”, millä tarkoitetaan esiintyjän ympärillä olevia esineitä, ääniä tai toisia esiintyjiä. Myös esiintyjä itse voi tarkkailla itseään ”toisena”. Ohjaaja käyttää termiä ”esine”, joka tarkoittaa kaikkia teatteritaiteen elementtejä.
Monimutkaista? Voi olla, ja vielä vaikeammaksi menee. Ohjaajan sanassaan Eskolin nimeää Kaksi kuningasta ”ruumiilliseksi esseeksi”, joka pyrkii ehdottamaan toisin havaitsemista ja on yritys ajatella ja ehdottaa ruumiillaan.
En tunne Eskolinin käsitteistöä tai ajattelua, ja olen aiemmin nähnyt hänen ohjaustöistään ainoastaan Rovaniemen Teatteriin tehdyn, perinteisemmän muotoisen, joskin erittäin fyysisen Mustan joen sykkeen. Nimitys ”ruumiillinen essee” tuntuu kuitenkin vastaavan erittäin hyvin katsomiskokemustani. Esitys saa katsojan ajattelemaan, ja teoksessa soiva Arvo Pärtin, Philip Glassin ja Ravi Shankarin musiikki vaikuttaa havaittavasti katsojan fysiikkaan ja aivotoimintaan, samaan tapaan kuin rauhoittava barokkimusiikki.
Sen sijaan Eskolinin toinen, ”kansannäytelmä”-määre esitykselle lienee puhdasta ironiaa. Esitys on kaikkea muuta kuin kansannäytelmä. Katsojista pingottuvat tilausbussit eivät seiso Hämeenlinnan Kaupungin Teatterin Verstas-näyttämön takapihalla. Kaksi kuningasta on harvojen herkku ja olkoon niin. Tämä esitys laitosteatterin näyttämöllä todistaa, että teatteri on yhä myös kehittyvää, uutta muotoa etsivää taidetta, ei pelkkää tarinallista viihdettä. Hämeenlinnan Kaupungin Teatterille annettakoon tästä hankkeesta riskinotto- ja rohkeuspisteitä.
Noin tunnin kestävässä esityksessä näyttelijät liikkuvat katsomon keskelle sijoitetulla, nyrkkeilykehää muistuttavalla esiintymislavalla mielikuvituksellisesti ruumistaan käyttäen, meditatiivisesti mutta myös huumoria viljellen. Yleisö löysi esityksestä hyvin paljon hauskuutta. Kahden miesnäyttelijän tapa käyttää ruumistaan liikkumiseen ja toistensa kohtaamiseen on yllättävä, taitava ja taiteellinen.
Esityksen takaa aistii vaativan harjoitusprosessin. ”Ei paljon normaalia pidempi. Kolme kuukautta”, näyttelijät vähättelevät. ”Olisiko ollut viisikymmentä harjoitusta?” ”Kahdeksankymmentä”, korjaa ohjaaja.
Liike suuntautuu myös vertikaalisesti. Vastakkaisissa kulmissa ovat näyttämön tasosta kohoavat lavat, joille kuninkaat nousevat valtaan. Lavoja käytetään hurjan näköisinä hyppytelineinä, ja ne monipuolistavat liikekieltä.
Kahdesta kuninkaasta syntyy muistumia italialaisen Eugenio Barban johtamaan tanskalaiseen Odin-teatteriin ja kahteen puolalaiseen ohjaajaan, Jozef Szajnaan ja Tadeusz Kantoriin. Etenkin näkemissäni Odin-teatterin esityksissä liike oli ajateltua ja merkityksellistä, joskaan usein se ei kantanut yleisön ymmärrykseen asti muuta kuin aavistuksina tai mielentiloina.
Kaksi kuningasta kommunikoi yleisönsä kanssa hiukan avoimemmin, esittämättä kuitenkaan väitteitä tai kysymyksiä. Kommunikaatio tapahtuu siten, että hypnoottisen liikkeen ja musiikin stimuloimana katsoja tuolissaan alkaa ajatella – jotain.
Varsinaisen esityksen jälkeen seuraa epilogi, ”avoimet harjoitukset”, joissa näyttelijät tekevät kolme harjoitusta: 1) millaiseksi olen tulossa, 2) liiku niiden kanssa joiden kanssa kiinnityt olemiseen, 3) liiku tavalla, joka ei häiritse sitä mitä on.
Tehtävänanto on varsin kryptinen ryhmän ulkopuoliselle katsojalle. Harjoitus antaa käsityksen siitä, millä tavoin esityksen liikekieleen on kenties päästy, mutta esitykseen nähden se jää loppuliudentumaksi.
Eugenio Barban estetiikasta muistumia nostavassa tulkinnassa Kai Vaine ja Niko Rajala. Kuva Tommi Kantanen
Anneli Kanto
