Ajan henki puhuu Takomon, Ryhmiksen ja Komin kantaesityksissä

Kolme ryhmäteatteria aloitti syyskauden kotimaisella kantaesityksellä. Millaisena niissä näkyi esityksen ja tekstin suhde? Millaisiin näytelmiin esitykset ryhmäteattereissa ankkuroituivat? Ainakin kaikissa niissä eli Ryhmäteatterissa, Kom-teatterissa ja Teatteri Takomossa annettiin ajan hengen puhua. Aina se ei ollut kaunista, mutta aika monessa kohtaa pidettiin hauskaa.

Kati Kaartisen Kolmas Kom-teatterissa ja Juha Kukkosen Matkalla Afrikkaan Ryhmäteatterissa kantavat sisässään tarkempia esitysohjeita kuin Teatteri Takomossa esitettävä Emilia Pöyhösen Leipäjonoballadi, joka jättää ohjaukselle ja tulkinnalle lähes rajattomat mahdollisuudet hyppyihin eri tyylilajeissa ja kielen rekistereissä. Pöyhösen teksti sisältää myös yleisön haastamista vuoropuheluun.
Kaikissa nykypäivän peilailuissa huumori antaa samanaikaisesti sekä tarvittavan etäisyyden että tunkee nykyilmiöt katsojan syliin. Liike tunnistettavuuden ja vieraannuttamisen välillä toimii niissä erilaisilla volyymeilla ja herkkyysasteilla. Kolmas-näytelmässä painitaan eksistentiaalisissa ongelmissa kolmella eri ikäkaudella, Matkalla Afrikkaan irvailee elämäntapakouluttajille ja Leipäjonoballadi revittelee huumoria tabuaiheesta, suomalaisesta köyhyydestä.

Leipäjonoballadi syntyi köyhyysaiheisen kirjoituskilpailun tekstien inspiroimana. Näytelmä kertoo köyhyydestä, mutta samanaikaisesti keskittyy kuvaamaan erilaisia tapoja, joilla aiheesta kerrotaan. Kirjoituskilpailun tarinoiden, muokattujen sananlaskujen, virkakielen, uudelleen sanoitettujen rockballadien ja sketsimäisten draamallisten kohtausten sekä niitä kommentoivien repliikkien lisäksi esityksessä käytetään vielä ääninauhalta tulleita tallenteita, muun muassa muokattuja presidentin puheita. Siinä risteilevät tavat kertoa köyhyydestä oikein ja korrektisti, jonkin roolin takaa tai konventioiden mukaisesti. Sen materiaalin runsaus ei kumpua monesta aiheesta, vaan yhdestä: nälästä. Näytelmä lähestyy kaikella materiaalillaan sitä, miten köyhä ihminen määritellään köyhyyden kautta.

Juha Kukkosen Matkalla Afrikkaan luotaa keski-ikäisten mieltä, ja siinä samalla nauraa kaikenmaailman elämäntapakouluttajille, noille nykyajan shamaaneille. Matkalla Afrikkaan ei ole rakenteellisesti tai ihmiskuvaltaan erityisen haastava. Mutta tyyppien käyttö on tekstin tasolla osuvaa ja rentojen suosikkinäyttelijöiden (Eija Vilpas, Taneli Mäkelä, Jari Hietanen, Ursula Salo ja Robin Svartström) tulkitsemana häpeämättömän rentouttavaa ja tarpeeksi yllätyksellistä. Ryhmäteatteri on koonnut tekijätiimin, joka vetänee yleisöä. Mutta näyttelijöiden sopivuus rooleihin on vaatinut ohjaaja-Kukkoselta vähän tavallista enemmän oivalluskykyä. Matkalla Afrikkaan edellyttää näyttelijöiltä erityisen suurta luontevuutta, kaikenlainen pinnistely ja rytmitajun horjuminen olisivat tehneet siitä piinallista katsottavaa.

Matkalla Afrikkaan alkaa viisikymppisen, kunnollisen kustannustoimittaja-Sylvin ja nelikymppisen ikiteini-Ingan jälleennäkemisellä. Kuuden vuoden takaisten muistojen kipeys alkaa tulla esiin, kun Inga marssittaa Sylvin olohuoneeseen mystisen Korpin ja harmaan Anteron. Korpin tunkeilevan autoritäärisellä opastuksella joukko alkaa käydä läpi omia kipupisteitään erilaisten draamallisten harjoitteiden avulla. Tapaaminen seuraa toistaan, ja ryhmässä työstetyt muistot limittyvät todellisuuteen, kunnes Antero alkaa sekoittaa todellisuutta ja kuvitelmiaan niin voimakkaasti, että tilanne kääntyy traagiseksi. Komiikka liittyy näytelmän hahmoihin, tragiikka tulee kokonaisuudesta: miten pihalla ihmiset ovatkaan ja miten pohjaton epävarmuuden aihe ihmissuhteet heille ovat. Kukaan heistä ei vaikuta kehittyneen sitten murrosiän. Ja samalla he ovat niin lutuisia ja rakastettavia.
Kukkosen näytelmässä henkilöt joutuivat vastakkain oman itsensä kanssa. Kati Kaartisen kirjoittama ja Johanna Freundlichin ohjaama Kolmas taas pakottaa henkilöt ylittämään oman itsensä rajat ja kurkottamaan kohti toista. Kaartinen ei kuljeta hahmojensa menneisyyttä eikä tulevaa mukanaan. Kolmen samassa kerrostalossa elävän, eri-ikäisen pariskunnan satunnaiset törmäilyt rakentavat draaman, joka hakee ajankuvansa eksistentiaalisista kriiseistä. Kolme eri ikäkautta lävistää näytelmän. Ihmisten yritykset selittää itseään muille saavat aikaan omituista, jankkaavaa puhetta. Kaartisen kyky tarkentaa kummallisiin hetkiin on hieno, vaikka näytelmän perussymboliikka jää jokseenkin hämäräksi.

Vanha pariskunta Marja Packalén ja Hannu Lauri saavat hahmoistaan kaikkein eniten irti. Nelikymppiset Liisa Mustonen ja Pekka Valkeejärvi sekä nuoret Niko Saarela ja Eeva Soivio saavat myös kiinni noista oudoista hetkistä, jolloin aika pysähtyy, vaikkei mitään elämää suurempaa tapahdukaan. Komin lavalle on haettu intensiteettiä sillä, että kaikki näyttelijät pysyttelevät koko ajan näyttämöllä.

Leipäjonoballadissa neljä eri näyttelijää esittää näytelmässä useita rooleja, joiden hallitsevin piirre on komiikka. Heidi Räsäsen ohjauksessa hahmojen komiikka perustuu epäkorrekteihin asioihin: nauretaan vanhuudelle, fyysisille vammoille, epätavalliselle ulkonäölle ja lapsenomaiselle herkkäuskoisuudelle. Kukin hahmo saa kertoa omaan elämäänsä liittyviä tarinoita. Välillä esiintyjät (Susanna Mikkonen, Jarkko Lahti, Lotta Lehtikari ja Sanna Stellan) vetävät gorillanaamarit päähänsä. Heistä tulee julkisia eläimiä. Heitä saa tarkkailla uteliaana, mutta toisaalta he jäävät huomaamattomiksi, kuuluvat kaupungin vakiokalustoon kuin pulut.
Dramaturgia, johon on haettu episodimainen jonorakenne, sisältää komiikkaa myös itsessään. Sarjakuvamaisesti esitetyt episodit tekevät litteistä hahmoista väistämättä vähän hassuja reppanoita. Jonomainen rakenne tuo pienet kertomukset tasavahvoina yleisön eteen. Ratkaisu ei kaikin osin toimi, sillä kokonaisuuden kannalta niiden järjestystä olisi kannattanut ehkä miettiä vielä muutaman kerran. Tarinoiden koskettavuus kasvaa loppua kohden. Köyhän perheen, sinisilmäisen naisen hyväksikäyttötarinan ja perheriitojen jälkeen erityisen riipaisevan kohtalon kertoo viimeinen tarina, jossa mies menee lintutorniin kuolemaan.

Esityksessä Takomon näyttelijät asettuvat pitkälle, käytävämäiselle lavalle. Uudelleensanoitetut hittibiisit sekä Riina Huhtasen koreografiat rikkovat Leipäjonoballadin episodeja. Yleisön tunnetta liikutellaan epätavallisesti. Tarinat rikkova laulu vetoaa omalla hullulla tavallaan tunteisiin, kun taas köyhien elämästä kertovat episodit ovat huumorilla ja ironialla etäännytettyjä. Tunteilun ja tiedon välinen epäsuhta leimaa esityksen tarinoita välillä myös vinon irrationaalisesti.

Kellaritunnelmainen tila on ympäriinsä tapetoitu palasilla, jotka viittaavat köyhyyteen ja alempiin sosiaaliluokkiin. Kaksi trampoliineista rakennettua screeniä näyttävät kuvia puluista ja jonottavien ihmisten jaloista. Esityksen kyky yhdistellä todellisuuden palasia näkyy erityisen hyvin lavastuksessa. Onko totuus se, mitä näemme omin silmin ja mistä kuulemme? Mitä tilastot kertovat? Mistä puhuvat köyhien omat tarinat? Leipäjonoballadi kyseenalaistaa hellittämättömästi tapojamme hallita sekä köyhyydestä kärsivien että sitä sivusta seuraavienkin ihmisten häpeää.
Mutta onko Leipäjonoballadi esitystekstiä, näytelmä, draama vai mitä? Vai onko sitä tarpeenkaan määritellä? Ainakin sen muoto antaa ohjaajille ja näyttelijöille materiaalia, johon saattaa pureutua hyvin monista kohdista, sillä kokonaisuus ei selitä liikaa. Toisaalta teksti ei jää täysin avonaiseksi, koska näytelmän konkreettisuus sitoo sen todellisuuteen ja tähän päivään hyvin tiukasti. Näytelmän ja esityksen suhde muodostuu erityisen joustavaksi.
Köyhyys ja nälkä läpäisevät esityksen ja asettavat moraalisia kysymyksiä ja syytöksiäkin. Mutta opetusta tai sanomaa ei pysty tarkasti irrottamaan esityksestä, sillä sen suhde ihmisenä olemiseen ei tiivisty, vaan on koko ajan liikkeessä ja siten tavoittamattomissa minään muuna kuin kollektiivisena, esityshetkellä syttyvänä häpeäntunteena.

Leipäjonoballadissa yhteiskunnan kommentointi tuottaa teatteria, joka on materiaalissaan kiinni: ihmiset ovat lihaa ja verta. He tarvitsevat leipää, banaaneja, salamimakkaraa ja perunoita. Kun taas Kolmas– ja Matkalla Afrikkaan -näytelmissä keskitytään ihmisten kuvaamiseen. Niissä materiaalisuus saa väistyä, ja tilalle tulee kosmista yksinäisyyttä, jossa kello ahneesti tikittää itseensä käpertyvän ihmisen päiviä puhki. Yhteiskunta on jotain, minkä tavoittaa helpommin kuin ihmisen, vaikka päinvastaista voisi luulla.

Kati Kaartinen rakentaa arjen runoutta, mutta mittakaava ja elementit pysyvät kovin toisenlaisina kuin Emilia Pöyhösellä. Kolmas suuntaa tarkkailemaan näyttelijöistä pieniä, paljastavia eleitä, lipsahduksia. Se tavallaan tekee selittelemättömyydellään yleisön ahneeksi tekemään tulkintoja, etsimään yllättävyyttä ja ratkaisua. Näytelmä myös antaa kahdenlaista informaatiota. Vihjeet ihmisten salaisuuksista viittaavat samaan aikaan tragiikkaan ja toisaalta ihan tavalliseen tilannekomiikkaan. Ihmisten sisäavaruus väijyy koko ajan esityksen taustalla.
Kaartisen Kolmas vetää mukanaan kysymystä ajan kulumisesta. Välillä ihmisten sisäisen ja ulkoisen ajan eroavaisuudet tulevat esiin kuin Michael Cunninghamin Tunnit-romaanin elokuvaversiossa. Muutenkin ilmaisu kulkee jonkin verran elokuvallisen pehmeissä ja lyyrisissä sävyissä sekä kerrontansa että Kalle Chydeniuksen musiikin myötä. Chydenius on saanut musiikkiin tukahdutettuja tunteita, mutta paikoin sitä rasittaa liiallinen makeus. Musiikin herkkyys sitoo kuitenkin katsojan mukaan erityisesti tilainteiden vaihtumisiin. Kolmas tapahtuu viikon aikana, ja päivien vaihtuessa esitys aina luiskahtaa pysähtyneeseen mutta silti paljonpuhuvaan hetkeen. Muitakin ajan seisauttavia kohtia riittää, ja musiikin ja äänisuunnittelun luoma tikutus antaa näille tiivistyshetkille odottavan luonteen.

Kom-teatterin Kolmas sekä Ryhmäteatterin Matkalla Afrikkaan kulkevat nykyilmiöiden analyysiin ikäkausiin liittyvien kriisien kautta. Jatkuvaan itseanalyysiin tuomitut ihmiset törmäilevät toisiinsa ja todellisuuteen. Komissa ja Ryhmäteatterissa ympäröivä maailma tunkeutuu ennen muuta psykologisesti tulkittuihin ihmiskuviin. Takomon Leipäjonoballadissa puolestaan puhuvat ilmiöt, eivät niinkään ihmiset niiden alla. Heidät jätetään rauhaan.

Maria Säkö

Köyhät puhuvat nälästä Teatteri Takomon Leipäjonoballadissa.

Kuvassa Sanna Stellan, Lotta Lehtikari, Susanna Mikkonen ja Jarkko Lahti.
Kuvaaja Laura Malmivaara

Kom-teatteri
Kati Kaartinen: Kolmas.
Ohjaus Johanna Freundlich, visuaalinen suunnittelu Kimmo Viskari, musiikki Kalle Chydenius, valot Kari Vehkonen.
Rooleissa Hannu Lauri, Liisa Mustonen, Marja Packalén, Niko Saarela, Eeva Soivio ja Pekka Valkeejärvi
Kantaesitys Kom-teatterissa 15.10.2008.

Ryhmäteatteri
Juha Kukkonen: Matkalla Afrikkaan.
Ohjaus Juha Kukkonen, puvustussuunnittelu Niina Pasanen, lavastussuunnittelu Kalle Nurminen, äänisuunnittelu ja musiikki Hannu Hauta-aho, valosuunnittelu Tomi Tirranen, maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen.
Rooleissa Jari Hietanen, Taneli Mäkelä, Ursula Salo, Robin Svartström ja Eija Vilpas, muusikot Petra Vehviläinen ja Johannes Salomaa
Ensi-ilta Helsinginkadun näyttämöllä 24.9.2008.

Teatteri Takomo
Emilia Pöyhönen: Leipäjonoballadi.
Ohjaus ja konsepti Heidi Räsänen, koreografi Riina Huhtanen, lavastus Karmo Mende, äänisuunnittelu sekä musiikin sovitus ja toteutus Tuomas Fränti, valosuunnittelu Anna Pöllänen, pukusuunnittelu Noora Salmi, maskeeraussuunnittelu Tuomas Kiiliäinen, videot Mari Keski-Korsu.
Rooleissa Susanna Mikkonen, Lotta Lehtikari, Sanna Stellan ja Jarkko Lahti.
Kantaesitys Teatteri Takomossa 9.10.2008.