Otso Kautto on outolintu oman teatterisukupolvensa keskuudessa. Ohjaaja määrittelee itsensä alan sprintteriksi ja näyttelijää palvovaksi romantikoksi. Lisäksi hän sanoo olevansa hemmoteltu mies.

”Olen runoilija ja teatterintekijä, en journalisti”, lataa ohjaaja-kirjailija Otso Kautto (s. 1962) varauksia haastateltavana olemiseen.
”Kulttuuripolitiikan miettiminen tekee helposti pöyhkeäksi, samoin kuin itsensä analysoiminen ääneen. Kaiken tärkeän sanon teatterin ja kirjallisuuden kautta.” Kautto lupaa kuitenkin yrittää.”Olen erittäin kunnianhimoinen enkä halua peittää sitä. Mietin älyttömiä, kuten että olisipa hienoa olla superkuuluisa ja saada patsas tuohon Kansallisteatterin eteen. Mutta mihin kohtaan kunnianhimo asettuu toiminnallisesti, se on oma juttunsa. Siihen voin vaikuttaa.”
1990-luvulla Kautto johti menestyksekkäästi Teatteri Pientä Suomea. Nuoruudessaan mies oli maajoukkuetason uimari, nykyisiin intohimoihin kuuluu lainelautailu. Hän on myös suurperheen isä, joka läheisineen asuu Suomen lisäksi muun muassa Ranskassa ja Baskimaassa. Muutama vuosi sitten häneltä ilmestyi valheesta, haaveista, halusta ja muutoksesta kertova esikoisromaani Matka Mundakaan (Tammi, 2003).

Kautto toimii sekä omassa teatteriryhmässään Quo Vadiksessa että tekee vierailuja laitosteattereihin. Kautto itse sanoo toimivansa marginaalin ulkopuolella.”En oikein kelpaa marginaaliin, koska toinen jalkani uppoaa liian syvälle valtavirtaan.”
Kirjoittajana Kautto on saavuttanut suosiota etenkin lasten- ja nuortennäytelmillään Pelastetaan äiti sekä Rakkausjuttu, joka parastaikaa on Lahden kaupunginteatterin ohjelmistossa. Kansallisteatterin vakituisen ohjaajavieraan viimeisin työ taloon on viime vuonna ensi-iltansa saanut, kilpaurheilun maailmaan sijoittunut Kipukynnys, jonka hän kirjoitti ja ohjasi.
Ohjaajan työt hakevat paikkansa hyvin erilaisilta näyttämöiltä, sisällöstä ja muodosta riippuen. ”Esimerkiksi Kipukynnystä ei olisi voitu tehdä muualle kuin perinteiseen taloon, koska nerokkaan lavastajan Nina Mansikan loihtima uima-allasmiljöö teki niin suuren osan esityksestä.”

Ohjaajana Kautto saavutti jo varsin nuorena aseman, jossa lokeroimattomuus kääntyi voitoksi. Häntä pyydettiin vierailijaohjaajaksi, jolle sanottiin, että tee nyt meillekin jotain erilaista. Lähes vuosittain häntä myös kysytään teatterinjohtajaksi. ”Olen kauhean hemmoteltu Suomessa, vaikka olen tämmöinen orpopoika oman sukupolveni keskellä ja vähän vääräoppinen. Itse asiassa olen löytänyt valtavan määrän liittolaisia itsestäni kymmenen vuotta nuoremmista.”

Tahdoton ohjaaja
Kauton mukaan hyvässä ohjaamisessa ja kirjoittamisessa niiden tekijä ikään kuin katoaa. Hän suunnitteleekin, että hänet voisi kuvata juttuun siten, että hän olisi pitsihuovan takana piilossa. Lopulta Kautto kuitenkin leikkii kannessa sarjakuvasankari Corto Maltesea.
”Toivon, ettei katsoja ajattelisi teatterissa, että onpas ohjaajalla näkemystä vaan huomioisi näyttelijän. Sen vuoksi olin aluksi pettynyt Ranskassa, jossa yleisö saattaa antaa aplodit yksittäisestä lauseesta. Myöhemmin tajusin, että kyse oli vain kulttuurierosta, ja olin suosionosoituksista mielissäni. Ranskalaiset kasvatetaan niin tietoisiksi kielestä.”
Ohjaamista alkaa Kauton mielestä helposti määritellä tahto, jolla teos runnotaan kasaan. Pian se tahto alkaa valheellisesti näyttää käsialalta. Kautto onkin viime aikoina opetellut tahdottomuutta. Tahdolla kun voi saada aikaan hyvän ensi-illan, muttei esitystä, joka kestää koko kaaren ajan.
”En ohjaa juurikaan sellaisia kohtauksia, jotka eivät toimi. Työstän vain niitä kohtauksia, joissa se juttu näkyy. Jossain vaiheissa se hyvä alkaa sieltä tarttua. Mitä enemmän käyttää aikaansa huonon kanssa työskentelemiseen, sitä enemmän halu selviytyä ja onnistua pääsee siihen teokseen. Yritän pitää sellaisen mahdollisimman loitolla niin pitkään kuin pystyn.”
Yhdessä mielessä Kautto edustaa vahvasti omaa, 60-luvun alussa syntynyttä teatterisukupolveaan. Jouko Turkan vaikutusta ei voi kiistää.
”Jokainen ohjaaja luo tietysti oman ’hyvän’ määritelmänsä. Se, minkä Turkalta opin ja minkä jaoin ja jaan edelleen hänen kanssaan, on ajatus näyttämöllisen todellisuuden intensiteetistä. Jaan myös sen omistautumisen asteen, joka liittyy taiteen tekemiseen ylipäätään.”
Turkkalaista on myös näyttelijän palvominen. Näyttelijä tekee Kauton mukaan sankarillista työtä lavalla. Hän uhmaa luonnonvoimia ja hulluutta. Kautto pitää siitä, että näyttelijät ovat ”kuumia asioiden äärellä”.
”Tuon näyttämölle vain hetkiä, joilla on painoarvoa. Ja myös pitkiä tyhjyyksiä, jos niillä on painoarvoa. En tarkoita kuitenkaan sitä, että koko ajan pitäisi olla paahto päällä.”
Kautto välttää nykyään työskentelyä, jossa joutuu sparraamaan rankan esitysrupeaman rasittamia näyttelijöitä. Siksi luottonäyttelijöiden merkitys kasvaa koko ajan.
”Oudolla tavalla heillä tuntuu olevan suora katse sen taakse, mitä minä sanon. He ovat hyvin erilaisia yksilöitä, mutta yleensä sellaisia näyttelijöitä, joista tajuaa, että on kyse enemmästä kuin työsuhteesta. Rakkaus, ystävyys ja luova tila ovat asiat, joiden ympärille yritän elämäni rakentaa. Muilla asioilla ei oikeastaan ole väliä.”

Aarteita helvetistä
Kirjailijana ja teatterintekijänä Kautto määrittelee itsensä sprintteriksi. Sprintteri lataa kaiken voimansa äärisuoritukseen. Kun teatterialalla tekee kerran äärisuorituksen, aletaan odottaa, että tekee niitä koko ajan, vaikkei se ole mahdollista. Teatterikentän rakenteet suosivat luonteeltaan maraton-tyyppejä. Kautto taas ei halua sopia aikatauluaan kovin pitkälle, jottei ennakkoon väsyisi kaikista tulevaisuuden töistä.
”Sprintteri työskentelee yhtä määrätietoisesti kuin maratoonari, mutta eri tavalla. Ajan myötä olen alkanut tarvita sprintin saavuttamiseen ja siitä palautumiseen enemmän aikaa, vaikka toisaalta tulokset saattavat olla parempia kuin ennen. En siis ole vielä päässyt parhaimpaani.”
Romantikoksi Kautto ei epäröi tunnustautua, vaikkei se uskottavuutta taidekentällä tuokaan. Kautto diggaa Rimbaudin runoja ja Bob Dylania. Ja samaistuu nykyään Don Quijoteen.
”Minulla on vanhanaikainen kunniakäsitys, ja mielestäni taiteilijan tehtävänä on sukeltaa helvettiin ja tuoda sieltä aarteita muille. Sehän on todella naurettavaa ja osoittaa suurta mielikuvituksen puutetta. Olen tosin romantikkona elättänyt kuusihenkisen perheen ja saavuttanut kansallista menestystä, joten ehkä saan jo ajatella miten minua huvittaa, vaikkei se olisikaan coolia.”
Kansainvälisesti kiertävän Quo Vadis -teatteriryhmän johtohahmolle on tullut perspektiiviä myös suomalaiseen teatteri-ilmapiiriin.
”Suomessa liian usein vain kaikki negatiivinen on totta, niin sisällöissä kuin työilmapiirissä. Toisten jutuista ei ole lupa innostua. Yhteisen taiteellisen seikkailun jakamista pidetään meillä naiivina.”
Rahasta ja vapaa-ajan puutteesta puhutaan Kauton mielestä Suomessa liikaa, ja ne keskustelut saavat hänet aina vähän kiemurtelemaan.
”Jos on tehnyt sen päätöksen, että on taiteilija, niin silloin on taiteilija koko ajan. Siksi ajatus siitä, että jättäisin perheelle aikaa taiteeltani, on jotenkin absurdi. Se ei tarkoita sitä, että laiminlöisin läheisiäni. En lakkaa olemasta kirjailija, kun teen lapsilleni ruokaa.”

Pysyvä heimo
Kautto on pitkään ja säännöllisesti toiminut paimentolaisperiaatteella toimivassa Quo Vadis -teatteriryhmässään, jonka uutena tukikohtana nyt on mukana matkustava jurtta. Ryhmä juhli 20-vuotista olemassa oloaan vuonna 2005.
”Quo Vadiksen nomadisuuteen liittyy pysyvien tilojen synnyttämän tuotantopaineen vastustaminen. Meidän ei tarvitse tyydyttää jatkuvasti saman yleisön kulttuurinnälkää”, Kautto määrittelee.
Ryhmäläisille ei ole ollut varaa maksaa palkkoja. Harjoitusleireistä tulee osa näyttelijöiden lomaa, ja perheet seuraavat aina mukana.
”Tekemisen pitää olla tarpeeksi palkitsevaa. Esitykset pysyvät myös aina prosessissa. Markku Hoikkalan kirjoittamaa Kulkukoira todistaa että on -teosta on esitetty neljätoista vuotta, ja yhtäkkiä se laajeni monologista neljän näyttelijän jutuksi.”
Quo Vadis -ryhmää sitoo yhteen perheiden mukanaolon tuoma vankka heimoulottuvuus. Lapsetkin päätyvät aika nopeasti lavalle. Quo Vadis -ryhmään kuuluu parikymppisiä näyttelijöitä, joilla on takanaan elämänmittainen näyttelijäura. Nuorin näyttelijä Objects and emotions -esityksessä on yksivuotias.
”Lapset tottuvat näkemään aika laadukasta näyttelijäntyötä yksiömme keittiössä. Sirkuslaisten lasten tavoin he kasvavat siihen huomaamattaan. Second generationissa näen tärkeän voimavaran.”
Miten quovadislaiseksi muuten kuin syntymällä sinne voi tulla?
Siihen ei Kautto osaa vastata, sillä se on jäänyt hänellekin mysteeriksi. Ainakin parikymmenhenkinen kokoonpano on joustava ja elävä, koska ryhmän näyttelijät ovat haluttuja muuallakin. Toisaalta silloin tällöin ryhmään äkkiarvaamatta liittyy uusi jäsen.
Vaikka musiikin, tanssin, runouden ja perinteisemmän teatterin raja-aidat menettävät Quo Vadiksen esityksissä merkityksensä, poikkitaiteelliseksi Kautto ei toimintaa määrittele.
”Me emme hae tiettyä muotoa. Esitysten muodot syntyvät siitä, että asia jota halutaan välittää pakottaa siihen. Uusi muoto syntyy, kun perinteiset keinot eivät riitä. Esimerkiksi laboratoriotyöskentelymme lähtee aina jostain sisällöstä, jota lähdetään tutkimaan, kuten koko Objects and emotions -esitys. Emme tee siinä esineteatteria. Kenkä lavalla ei ole fallossymboli. Mutta sen kengän välittämänä kerrotaan jotain muuta. Se menee runouden kautta.”

Teksti Maria Säkö
Kuvat (myös kansi) Vertti Teräsvuori