Alvis Hermanis maalaa freskon nuorison yhteisöllisyydestä.
Latvialaisen Alvis Hermaniksen esitys The Sound of Silence on pitkä, soiva, meditatiivinen kuvavirta nuoruuden suloisesta olemuksesta. Sekä Teatterikesässä että Helsingin Juhlaviikoilla nähty esitys ei sisällä ainuttakaan repliikkiä, mutta tekstiä siinä silti riittää.
Riian Uuden teatterin esityksessä Simon & Garfunkelin laululyriikan klassikot toistuvat siinä mantran tavoin, uudelleen ja uudelleen. Biisit työntyvät lavalla jokapäiväisissä askareissaan puuhailevan nuorisokollektiivin tajuntaan rahisevista transistoriradioista, lasipurkeista, kaikkialta. Aina soi.
Esityksen kaihoisa tunnelma vie vuoteen 1968. Alaotsikkonsa mukaan se kertoo Paul Simonin ja Art Garfunkelin Riian konsertista, jota ei koskaan pidetty. Itäblokin nuoriso elää yhteisasuntolassa, samassa paikassa, jonka Hermanis esitteli Pitkä elämä -esityksessään 2000-luvun vanhusten kommuunina Tampereen vierailulla muutama vuosi sitten.
Nyt palataan ajassa 40 vuotta taakse päin. Eletään Euroopan hullua vuotta, jota leimasivat uusvasemmistolaisen rintaman nousu ja Vietnamin sodan vastustus. Liberaalimman sosialismin rakentamiseen tähdännyt Prahan kevät päätyi elokuussa Neuvostoliiton ja sen liittolaisten toimeenpanemaan Tsekkoslovakian miehitykseen. Opiskelijamellakat riehuivat etenkin Pariisissa, feministinen liike ja seksuaalinen vapautuminen elivät nousuaan.
Mutta miten tämä hullu vuosi näyttäytyykään Hermaniksen kuvaamalle, sosialistisessa neuvostotasavallassa tuolloin eläneelle latvialaisnuorisolle?
Eipä juuri mitenkään. Haaveellinen kommuuninuoriso on keskittynyt Simon & Garfunkelin herkkätunnelmaiseen folkrockiin, lännestä imuroituun nuorisomuotiin – ja tietysti romantiikkaan. Hullun vuoden melskeet ovat heidän hermeettisen yhteisönsä ulkopuolella. The Sound of Silence -otsikko laajeneekin tavallaan sosialistivaltion teinikulttuurin mentaaliseksi metaforaksi.
Hermanis ei korosta yksilöitä, ei heidän luonteitaan tai tarinoitaan. Näyttelijäntyössä tuodaan esiin pikemminkin yhteisesti omaksuttuja eleitä, poseeraamista, ajan tyylimaneereja ja seksuaalisuuden heräämistä.
Näistä ohjaaja rakentaa yhdessä lavastaja ja puvustaja Monika Pormalen kanssa yli kolmituntisen, tarkan ja elävän kuusikymenlukulaisen laatukuvan. Taidehistoriassahan laatukuvalla tarkoitetaan maalauksia, jotka kuvaavat arkielämän näkökulmia tavallisista ihmisistä, tavallisten tapahtumien kautta.
Ja ohjaaja–lavastaja-kaksikon kuva on tarkka, varmaankin ajastaikaan. Populaarikulttuurilla lienee aina ollut suurempi jalansija nuorten kollektiivisena puhuttelijana kuin poliittisilla liikkeillä ikään.
Suomessa on yleisesti hyväksi havaittu lopettaa esitykset sovitukseen, mutta viime vuonna Euroopan teatteripalkinnon saanut Hermanis tekee sen toisin. Hempeän herkullinen kuva menee lopuksi säpäleiksi. Nuorison viaton leikki loppuu, kun yksi kavereista hukkuu pesusoikkoon. Aika- ja ikäkausi vaihtuu leikaten.
Tässä tahallisen pateettisessa loppukuvassa pauhaa Bridge Over Troubled Water, joka on Simon & Garfunkelin viidenneltä ja viimeiseltä studioalbumilta. Se julkaistiin kylläkin vasta vuonna 1970, mutta mitäpä historiallisista pikkuseikoista. Tämä on teatteria, sanan varsinaisessa merkityksessä. Maagista, kiehtovaa ja niin inhimillistä.
Annukka Ruuskanen
Berliner Festspiele/spielzeit´europa & Jaunais Rigas Teatris: Klusuma Skanas (The Sound of Silence), ohjaus Alvis Hermanis.
©Gints Malderis
