Milloin ja miten tuotantopäätös Tuntemattomasta sotilaasta syntyi?

Oliko teatterille ensisijaista saada Smeds ohjaamaan vai Tuntematon sotilas ohjelmistoon?

”Tuotantopäätös syntyi vuonna 2005. Sitä ennen olimme keskustelleet Kristian Smedsin kanssa 10 vuotta siitä, mitä hän ohjaisi Kansallisteatterissa. Sinä aikana ehdimme perinpohjaisesti tutustua toistemme teatterikäsityksiin.”

Oliko ohjaajalla vapaat kädet toteutuksen suhteen (ohjauksen sisältö, miehitys etc.)?

”Ohjauksen sisältöä ei kukaan toinen voi ohjaajalle sanella, keskustella siitä tietenkin voi ja mielipiteensä sanoa. Miehitys ja muun taiteellisen ryhmän kokoaminen tapahtui ohjaajan ja pääjohtajan yhteistyönä.”

Esityksellä oli poikkeuksellisen pitkä harjoitusaika – 10 kuukautta – miten tällaiseen ratkaisuun päädyttiin? Onko sellainen mahdollista muille produktioille jatkossa?

”Todellinen harjoitusaika kesti viisi kuukautta. Näyttelijät ja ohjaaja viettivät muutaman päivän yhdessä ennen varsinaisten harjoitusten alkua. Harjoitusaika määräytyy kunkin produktion erityistarpeiden mukaan.”

Satsattiinko Tuntemattomaan sotilaaseen taloudellisesti enemmän kuin muihin tuotantoihin?

”Budjetti vastasi Suuren näyttämön ensi-iltojen keskivertobudjettia.”

Piditkö esitystä etukäteen riskinä? Jos niin, millaisena riskinä?

”En suurempana kuin minkään muunkaan Suuren näyttämön ensi-illan riskiä. Tämä on ala, jossa ei koskaan voi pelata varman päälle.”

Mitä mieltä itse olit esityksen synnyttämästä mediapauhusta?

”Odotin jonkinlaista keskustelua, mutta hämmästyin sen laajuudesta ja erityisesti siitä, että niin paljon ilmaantui sellaisia, joilla asiasta oli selvä mielipide esitystä näkemättä.”

Mikä oli Tuntemattoman sotilaan anti Kansallisteatterin pääjohtajalle – esityksenä, ohjelmiston osana ja tuotantoprosessina?

”Se täytti loistavasti sille asettamani odotukset. Olin myös erityisen iloinen siitä, että koko henkilökunta oli vahvasti kaikissa vaiheissa esityksen takana ja osoitti suurta joustavuutta prosessin aikana.”

Millaista yhteistyötä Kansallisteatteri tekee jatkossa Smedsin kanssa?

”Ensi syksynä Kansallisteatterissa on Smedsin näytelmän Jumala on kauneus uusintaensi-ilta, ja teatteri on mukana kansainvälisessä, niin sanotussa ”Asterix”-produktiossa. ”•

Annukka Ruuskanen

Median pyörteissä

Kansallisteatterin Tuntematon sotilas on ollut valtaisa mediapuheenaihe. Mutta mistä oikeastaan on keskusteltu?

Ja mikä suhde esityksellä ja keskustelulla on, vai onko mitään?

Kansallisteatterin pääjohtaja Maria-Liisa Nevala purkaa esityksen vastaanottoa.

Keskustelua Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan esityksestä käydään tätä kirjoitettaessa viidettä kuukautta. Marraskuusta helmikuuhun Tuntematon sotilas sai 750 mediaosumaa. Kun suurin osa arvosteluista ilmestyi 29. marraskuuta – 6. joulukuuta, se lisäsi vaikutelmaa siitä, että koko Suomi puhuu esityksestä. Kirjoitukseni perustuu tähän aineistoon. Lisäksi olen käynyt läpi suuren määrän nettikeskusteluja.

Aineisto on kirjavaa, mielipiteistä ja kiistakirjoituksista keskusteluihin, kritiikkeihin ja henkilökuviin. Siitä, kuinka sitkeästi Tuntemattoman sotilaan esitys on pysynyt otsikoissa, kertoo muun muassa se, että Hannu Lehtilä arvokkaassa Lauantaiseura-ohjelmassaan on vielä vuoden 2008 puolella tentannut haastateltavilta mielipidettä esityksestä. Sitä on joutunut analysoimaan niin Eduskunnan pääsihteeri kuin opetusministerikin.

Miten kaikki alkoikaan?

Nettikeskustelu virisi, kun teatterilla oli elokuussa tiedotustilaisuus ja lehdissä julkaistiin kuva Tuntemattoman sotilaan näyttelijöistä. Keskustelu alkoi varsin erikoisesta kulmasta. Selväksi tuli, että Tuntematon sotilas on pyhä kirja, ja että siihen koskeminen on vähintään yhtä vaarallista kuin pilakuvien julkaiseminen Muhammedista. Rasistiset kannanotot sinkoilivat, kun paljastui, että mukana on tummaihoinen Henry Hanikka. Netissä otsikoitiin: ”Kansallisteatteri raiskaa Tuntemattoman sotilaan”, joka on ”pyhä instituutio”, ja pyydettiin lukijoita ”protestoimaan ja antamaan palautetta Kansallisteatteriin”.

Seuraavassa vaiheessa Helsingin Sanomien Kirsikka Moring kirjoitti laajan katsauksen Tuntemattoman sotilaan harjoitusprosessista (3.11.). Artikkelissaan hän nosti esiin sittemmin keskustelussa pyörineet kaksi teemaa: kansallisten ikonien ampumiset ja pesukoneet. Etusivulla otsikoitiin: ”Väinö Linnan Tuntematon räjähtää palasiksi”.

”Ryssät ovat itärajan pesukoneita, jotka konekiväärikomppania murskaa lekoilla.” Ja kuva esitti juuri sitä. Artikkelin otsikkona oli ”Tuntematon sytyttää sukupolvien sodan”. Moring tunnusti, että ”tällaista en ole aikaisemmin nähnyt”. Odotukset oli asetettu korkealle niin esityksen kuin vastaanotonkin suhteen.

Kun ensi-ilta lähestyi, mielipiteitä alkoi sataa.

Iltalehti julisti 28. marraskuuta etusivullaan: ”Presidentti Halonen ammutaan. Myös Niinistö ja Lenita tuhotaan. Lenita: Kauheaa. Yleisö: Huikeaa, hämmentävää, loukkaavaa. Matti Ranin: Törkeää.”

Lehdessä myös annettiin yksityiskohtaista mutta väärää tietoa ampumisesta: ”Kuvien edessä on lasi, jota kohti näyttelijät suuntaavat aseensa ja ampuvat sitten kuvat yksi kerrallaan rikki.” Esityksen sotilailla ei ole aseita. He soittavat ja laulavat. Kuva suunnatuista aseista pysyi kuitenkin sitkeästi keskustelussa.

Seuraavana päivänä Ilta-Sanomat oli haastatellut joitakin poliitikkoja ja sai heidät provosoitumaan ja tuomitsemaan esityksen sitä näkemättä poliittisesti arveluttavaksi ja epäkelvoksi taiteeksi! Myös veteraanijärjestöt olivat lausuneet mielipiteensä: ”Siivotonta”. Jotain oli loukattu, mutta ei oikein tiedetty mitä. Oliko loukattu Väinö Linnaa, tuntematonta sotilasta vai sen nimistä kirjaa vai kenties Edvin Laineen elokuvaa?

Syntyneen keskustelun teemat määrittyivät toisaalta Kirsikka Moringin artikkelin ja toisaalta iltapäivälehtien yksinkertaistusten pohjalta. Tärkeätä on ollut ottaa kantaa esityksen lopun parin minuutin ”ampumakohtaukseen”.

On kysytty, saako taiteen nimissä poliitikkojen, julkisuuden henkilöiden tai taitelijoiden (tai Ransu-koiran) kuvia peittäviin laseihin ilmestyä ampumisen jälkiä samaan aikaan, kun sotilaat laulavat ”Suomi on kuollut”? Myös venäläisiä markkeeraavat pesukoneet koettiin arveluttaviksi.

Tästä lähdettiin. Taustalla oli jo tuolloin kysymys siitä, mihin poliittiseen pelikenttään ohjaaja Kristian Smeds on esityksen asettanut ja mihin hän itse mahdollisesti kuuluu. Seuraava kysymys kuuluikin sitten, mitä Kansallisteatterissa, jota yhteiskunta tukee, saa esittää. Erityisesti nettikeskusteluissa tämä teema on ollut vahvasti esillä.

Arvostelujen tulva

Ensi-iltaan mentiin tunnelmissa, jossa odotukset suuren luokan skandaalista ja provokaatiosta leijuivat ilmassa. Tieto presidentin osallistumisesta ensi-iltaan lisäsi tiedotusvälineiden kiinnostusta, ja toimittajat piirittivät ensi-iltayleisöä ennennäkemättömällä tavalla.

Kiinnostuksen kiihkeydestä kertoo, että kun esitys oli tuskin loppunut, ensimmäiset arviot oli luettavissa netissä. Niin radioasemat kuin televisiokin tekivät seuraavina päivinä useita haastatteluja. Syntyi vaikutelma, että kaikilla pitäisi olla kanta esityksestä, oli sen sitten nähnyt tai ei.

Kritiikkejä ilmestyi jokseenkin kaikissa Suomessa julkaistavissa lehdissä. Kriitikot saivat yleensä paljon tilaa arvosteluilleen. Ne olivat esillä komeasti ja suurin kuvin.

Helsingin Sanomat reagoi näyttävästi 29. marraskuuta. Se oli etusivun tärkein uutinen: ”Yleisö hurrasi seisaallaan uudelle Tuntemattomalle. Presidentti Halonen seurasi katsomossa, kun hänen kuvaansa ammuttiin näyttämöllä.”

Esitys määriteltiin ”vuosikymmenen kulttuuritapaukseksi”. Kulttuurisivuillakin arvostelulle oli annettu melkein koko sivu ja jälleen suuri kuva. Nyt otsikkona oli ”Uusi Tuntematon tappaa Suomen” ja alaotsikkoina ”Kansallisteatteri räjäyttää pankin – ja koko vallitsevan järjestyksen. Smedsin Linna-tulkinta spreijaa kansallisen ikonin rajuksi graffitiksi”.

Suna Vuoren kritiikin keskeisiä käsitteitä ovat omaääninen, vallankumouksellinen, omaehtoinen. Hänen mielestään esitys on uskollinen Linnan teokselle ja esittää syvästi moraalisen puheenvuoron Suomen tilanteesta. Se on kriitikon mielestä myös visuaalisesti ja teknisesti onnistunut. Vuori ennustaa keskustelua moraalista, taiteesta ja yhteiskunnan tilasta – ja että veteraanit, Linna-puristit ja suuret ikäluokat loukkaantuvat esityksestä.

Kaikin osin ennustukset eivät käyneet toteen sen kummemmin keskustelun teemoista kuin loukkaantuneiden ryhmistäkään. Kannanotot eivät kulkeneet niin selvästi sukupolvirajojen mukaan kuin kriitikko oletti. Vuoren kritiikistä välittyy monen muunkin arvostelijan kokema voimakas elämyksellisyys, tunne siitä, että yleisö on osa esitystä.

Seuraavan päivän Helsingin Sanomissa keskustelu jatkui. Nyt esiteltiin Kristian Smedsiä, ja kerättiin kokoon esityksestä sanottua. Varsinainen suuri juttu tehtiin siitä, ansaitsevatko sodan jälkeisen Suomen vaikuttajat tulla symbolisesti ammutuiksi teatterissa. Vastauksena oli ei 26 % ja kyllä 24 %.

Suurin osa arvosteluista oli kiittäviä. Vuoden teatteritapaus toistui määritteenä. Melkein jokaisessa viitattiin lopun ampumiseen ja pesukoneisiin. Myös teatteritekniikka ja erityisesti videoiden käyttö saivat kiitosta osakseen. Suhdetta Linnan teokseen käsiteltiin usein ja todettiin se läheiseksi. Positiivisena koettiin myös muun muassa katsomotilojen valtaaminen, näyttelijäntyö, Mannerheimin muuttuminen Aku Ankaksi, pasifismi, väkivaltaisuus, huumori, musiikki, yleisön laulattaminen, Ihanaa leijonat, ihanaa.

Tässä yksituumaisessa ylistysten virrassa kiinnostavia ovat ne arviot, jotka eivät ole syntyneet arvostelijan antautumisesta esitykselle. Silloin siitä kirjoitettiin muun muassa: nulikkamaista, visuaalista puskakomiikkaa, toinen puoli laahaa, huono, jälkipuoli on hallitsemattoman näköinen luisu ”flirttiin fasismin kanssa”, jääkiekko-uho vaikuttaa mittakaavavirheeltä, ohjaus tuntuu hajanaiselta, äänekästä, hyppivää, tarkoituksellisen monimielistä.

Arvostelijat esittivät joitakin kiinnostavia avauksia, mutta ne eivät synnyttäneet keskustelua.

Ennakkokeskustelu näytti vaatineen myös kriitikoilta kannanottoa, sillä niin usein toistuvat pesukoneet ja ampuminen. Yllättävää on, että vain muutama kriitikko nosti esille sen, että yleisö joutuu konkreettisesti aseen tähtäimeen toisin kuin lopun ampumakohtauksessa ammuttavat (esimerkiksi Kaleva, Hollolan Sanomat, Ruotuväki, Varusmies, Wasabladet). Tulee miettineeksi, onko demokratiassakin ihmishenki eriarvoista? Vain muutama pohti, poikkeaako vuoden 2007 Suomi vanhempiemme Suomesta tai mikä on Suomen tulevaisuus (Aamuposti, Eläkeläinen, Länsi-Uusimaa).

Valtiosihteerin puheenvuoro

Valtiosihteeri Risto Volanen teki yrityksen tuoda keskusteluun poliittisen aspektin Helsingin Sanomissa (18.12.) puheenvuorossaan ”Totalitarismin nousu estettävä”. Hän lähti ikonien ampumisesta ja liitti sen omiin nuoruuden kokemuksiinsa ja 70-luvun kovaan poliittiseen peliin, jossa keskustalainen nuori tunsi olonsa uhatuksi. Hän puolestaan yhdisti Smedsin näkemykset vasemmistolaiseen aatesuuntaukseen ja käytti tukenaan tämän Kajaaniin vuonna 2001 ohjaamaa Huutavan ääni korvessa -esitystä.

Vaikka keskustelun avaus oli tarkoitettu ongelmakeskeiseksi, se ei ollut vahvasti perusteltu, sillä Volanen ei ollut nähnyt kumpaakaan Smedsin ohjausta. Volanen oletti jotain Smedsin maailmankuvasta ja yhdisti sen vihaa lietsoviin poliittisiin ajatussuuntiin. Hän peräsi Smedsiltä vastausta siihen, onko hänen ohjauksensa julistus vai hälytys.

Smedsin vastaus oli liitetty laajemman artikkelin, ”Valtiosihteeri suututti teatteriväen”, yhteyteen (19.12.). Vastineen otsikointi kiteytti ohjaajan ajatuksen, ”Taide on taidetta, politiikka politiikkaa”. Keskustelun edellytykset eivät olleet kovin hedelmälliset. Volasen nuoruudessa osa teatterintekijöistä ajoi taiteellaan tiettyjä poliittisia ideologioita. Sellainen ajattelu on vierasta tämän hetken teatterintekijöille. Yhteiskunnallisia he kyllä ovat mutta eivät puoluepoliittisia.

Volanen vastasi Smedsille: ”Tekojen seurauksetkin kuuluvat näyttämölle”. Vastauksessaan hän vielä tarkensi omaa näkemystään ja pelkoaan siitä, että vanha stalinistinen hegemonia nostaisi kulttuurilaitoksissa jälleen päätään.

Volasen avaus antoi aihetta muutamaan kolumniin. Kansan Uutisissa (1.2.2008) Matti Vesa Volanen otti kantaa omasta ideologiastaan käsin. Hänen näkemyksensä yhteiskunnasta ja sen kehityksestä kulkee eri teitä kuin Risto Volasen. Hän ei myöskään allekirjoittanut Smedsin ohjausta. Hänelle esitys oli vain ”hetki hupia ja hauskanpitoa Smedsin ei-poliittisessa kansallisteatterissa”.

Volanen ei päässyt tilanteesta aivan helpolla. Hänet painostettiin erilaisten kutsujen muodossa katsomaan Tuntematon sotilas. Ja hän kulki alkamansa tien loppuun. Helsingin Sanomat teki käynnistä jutun (29.12.) ja Yle radiohaastattelun. Volanen myönsi reilusti, että esitys vei hänet mukaansa, mutta degeneroitui sitten väliajan jälkeen tendenssimäiseksi. Volanen toisti myös aikaisemmin sanomansa. Hänelle niin venäläiset pesukoneina ja hakkaamisen kohteina kuin lopun ampuminen olivat merkki antidemokraattisesta vihan kulttuurista.

Satakunnan Kansan arvostelija Matti Linnavuori viittasi jo arvostelussaan 29. marraskuuta Volasen tavoin Smedsin näytelmään Huutavan ääni korvessa ja liitti sen Jokelan tapahtumiin: ”Smedsin Huutavan ääni korvessa (Kajaani 2001) ennusti, että Suomessa pian tapahtuu poliittisia murhia. Tuntematon sotilas tuntuu suorastaan tilaavan niitä. — Jokelan joukkomurhan valjastaminen teatteri-illan palvelukseen ei ole rohkeutta eikä poliittista näkemyksellisyyttä.”

Samaan viittasi tosin toisista lähtökohdista myös Pentti Ritolahti Sanassa 6. joulukuuta ilmestyneessä arvostelussaan: ”Yllyttääkö Smeds terrorismiin, vaikka Jokelan järkyttävistä tapahtumista on kulunut vasta vähän aikaa? Vai varoittaako hän, mihin se tie johtaa, että toisin kuin poliitikot ovat julistaneet, vastakkainasettelun aika ei ole ohi, vaan kansakunta on jakaantunut yhä pahemmin kahtia –.”

Keskustelu asiasta syntyi kuitenkin vasta, kun asian nosti esille korkeassa asemassa oleva valtiosihteeri Helsingin Sanomissa.

Itsenäisyyspäivän kolumnit

Itsenäisyyspäivän tienoilla lehdistössä alkoi uusi keskustelun aalto, joka ulottui tammikuulle saakka. Pakinoitsijat ja kolumnistit ottivat vauhtia Tuntemattoman sotilaan esityksestä tai sen synnyttämästä keskustelusta. Kirjoituksissa kerrattiin monet aikaisemmin esitetyt teemat. Maaseudun Tulevaisuudessa vedottiin Kansallisteatterin erikoisasemaan yhteiskunnan tukemana instituutiona ja kyseenalaistettiin samalla Tuntemattoman sotilaan esittäminen teatterissa. Useammassa kolumnissa myös arvailtiin teatterin motiiveja: Linna myy hyvin! Metro-lehdessä Kaarina Hazard otsikoi ”Oma kohu” ja näki Tuntemattoman sotilaan kehujen kääntyneen tekijöitään vastaan: ”Harvaa teatterintekijää on näin ponnekkaasti kuoliaaksi syleilemällä kastroitu.” Tässä joukossa kriittisiä mielipiteitä esityksen onnistumisesta oli paljon enemmän kuin tuoreeltaan ilmestyneissä arvosteluissa.

Luovaa leikkiä

Luovaa asennetta esitykseen löytyi Teatteri-lehdessä (1/2008) Erkki Pirtolan ja Tarmo Paunun viritellessä uusia tulkintoja Smedsin tulkinnan pohjalta. Ennakkokeskustelujen pauloissa ei ollut myöskään moskovalainen Roman Dolzhanski Komersantin kirjoituksessaan (13.2.2008). Hän esitti ulkopuolisen raikkaan näkemyksen, jossa esitystä katseltiin teatterina, ei suomalaisten pyhiksi kokemien myyttien läpi: ”- – neuvostosotilaat näyttäytyivät pesukoneiden tyhjinä metallilaatikoina, joista suomalaiset tekevät näyttämötaistelussa metalliromua. Kerrotaan, että joku maan johtavista virkamiehistä on ilmaissut huolensa, että Kansallisteatterin näytelmä voi johtaa konfliktiin Venäjän kanssa, mutta minusta asia on päinvastoin: Olisiko mukavampaa, että näyttelijät tuhoaisivat puna-armeijan univormuun pukeutuneita avustajia?” Dolzhanski lopetti arvionsa käsittelemällä suomalaista ilmapiiriä, jossa presidentti istuu katsomossa ja näkee, kuinka hänen kuvaansa tuhotaan. Kirjoittajasta se oli merkki maan vahvuudesta, ja hän päätti arvionsa: ”Suomi on siis, sanoi Smeds mitä tahansa, näköjään hengissä – jos pesukoneen ikkunasta katsotaan.”

Ympyrä sulkeutui, kun iltapäivälehdet pääsivät kirjoittamaan Eduskunnan vierailusta Kansallisteatterissa 5. helmikuuta 2008. Vierailu aiheutti vielä kerran mediamylläkän. Eduskunnan puhemies Sauli Niinistön valintaa valtiopäivien avajaisnäytelmäksi pidettiin ennakolta uhkarohkeana. Esityksen jälkeen mielipiteitä oli monia, niin kuin asiaan kuuluu. Mutta skandaalia ei syntynyt, ei edes suurta provosoitumista. Ne, jotka eivät halunneet nähdä esitystä, olivat jääneet pois. Kansanedustajat ja Eduskunnan virkamiehet käyttäytyivät niin kuin yleisö Tuntemattoman sotilaan esityksissä yleensä. Tunnelmaa kuvannee parhaiten Ilta-Sanomien (6.2.) otsikko ”Sehän olikin loistava!”

Esitys pääsi nopeasti myös osaksi teatterintutkijoiden keskustelua. Helsingin yliopiston teatteritieteen professorin virasta eläkkeelle siirtynyt Pirkko Koski käsitteli jäähyväisluennossaan esitystä osana kansanteatteria: ”Esityksen läpinäkyvänä menetelmänä voi nähdä kansanteatterin vahvaan perinteeseen kuuluvan karnevalismin: ylösalaisin kääntämisen ja vallan riisumisen. – – Esityksen voi nähdä eräänlaisena nykyajan suomalaisena synteesinä kansanteatterin monista määritelmistä eri maissa ja eri aikoina.”

Professorin virkaa tavoittelevat Hanna Korsberg ja Pentti Paavolainen puolestaan olivat ottaneet sen oman koeluentonsa aiheeksi. Paavolainen tarkasteli vastaanottoa ja Hanna Korsberg Teatterin ja tilan suhdetta esimerkkinään Tuntematon sotilas ja Kansallisteatteri. Hän kiteytti käsityksensä esityksen merkityksestä: ”Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta tulee jäämään teatterihistoriaan kanonisoituna esityksenä eikä Linnan romaania voi tulevaisuudessa kääntää teatterin kielelle ottamatta kantaa Kansallisteatterin produktioon.”

Kuten tiedämme, Suomeen mahtuu yhdellä kertaa vain yksi keskustelun aihe. Niin kävi nytkin. Ja kävi myös niin kuin usein tällaisissa taidetta koskevissa keskusteluissa, että etäännyttiin nopeasti varsinaisesta lähtökohdasta. Hyvin vähän analysoitiin sitä, mitä uutta esitys tuo teatteri-ilmaisuun. Ei myöskään ole syntynyt suurisuuntaista ohjaajan toivomaa yhteiskunnallista keskustelua, vain muutama poliittisväritteinen kannanotto. Myöskään Kristian Smedsin oman sukupolven teatterintekijät eivät ole ottaneet kantaa näkyvästi Smedsin teeseihin.

Konkreettisimmillaan vastaanotto näkyy Kansallisteatterin katsomossa, jonka ilta illan jälkeen täyttää tämän hetken nuoriso, ei siis Smedsin ikäpolvi vaan 20 vuotta nuorempi. Sen innostuksella ei ole rajoja. Sitä katsellessa ymmärtää, että esityksessä liikutaan sellaisilla alueilla, jotka näille tulevaisuuden päättäjille ja kansalaisille ovat omaa ja tärkeää, vaikka he eivät ehkä osaakaan sitä vielä verbalisoida. Teatteritapauksen esityksestä tekevät he!

Oma lukunsa olisi käsitellä pääjohtajalle henkilökohtaisesti tulleita viestejä, joissa hänen arvostelukykyään, poliittisia kantojaan tai muuten vain puuttuvaa arvostelukykyään kuvaillaan luovasti. Mutta siihen lienee parasta palata joskus, kun keskustelut ovat vaimenneet ja vain muistot Tuntemattoman sotilaan esityksestä ovat jäljellä. •

Kirjoittaja on Kansallisteatterin pääjohtaja.

Kuvassa Maria-Liisa Nevala
©Leena Klemelä