- Leea ja Klaus Klemolan Kohti kylmempää on metafora ihmiskunnan olemuksesta.

Leea Klemola ja Klaus Klemola ovat jälleen tehneet raakaa, hauskaa ja älykästä teatteria. Kohti kylmempää -näytelmä on kritiikissä arvioitu pähkähulluksi. Sitä se ei ole. Teos on pikemminkin kirkas, selkeä ja looginen.

Klemolat käsittelevät jättimäisiä teemoja; ilmastonmuutosta ja ihanneyhteiskuntaa – ja tulevat siinä ohessa määrittäneeksi olennaiset piirteet ihmis- ja eläinkunnan olemuksista ja eroista.

Näytelmän perusidea vertautuu Nooan arkkiin. Vedenpaisumuksen sijaan nyt paetaan lämpenevää ilmastoa. Suomalais-grönlantilainen retkikunta vaeltaa grillikioskia mukanaan raahaten kohti pohjoista Grönlantia, sulamatonta jääkenttää, jonne on tarkoitus perustaa uusi ja parempi yhteisö. Karavaaniin kelpuutetaan raamatulliseen tapaan kaikki vastaantulevat lajit, neanderthalin ihmiset ja me tavallisemmat, koirat, myskihärät ja suksiboksissa vedettävä sukulaisvainajan ruumis.

Vaikka tarinassa on vanhatestamentillista tarinapohjaa, Klemolat eivät suinkaan ole panneet henkilöitään Jumalan asialle. Heidän lähestymistapansa on pikemminkin darwinilaisten evoluutio-oppien luovaa ja ronskia sovellusta.

Kokkolassa oltiin Kokkolassa, jolle Klemola tarjosi henkistä ja maantieteellistä rinnastusta Grönlannista. Näytelmässä käsiteltiin naturalistisen pikkutarkoin havainnoin pienen kaupungin yhteisöllistä karttaa; sosiaalisia suhteita, uhrautumista, nöyryytystä ja väkivaltaa erityisesti miesten näkökulmasta.

Keskeisessä roolissa Kokkolassa oli miestrio, joka Henkilöhuolintafirma Piano Larssonin toiminimen turvin omisti elämänsä toisten ihmisten auttamiseen. Tärkeä henkilö näytelmässä ja Tampereen Teatterin esityksessä oli myös Heikki Kinnusen virtuoottisesti esittämä, originelli naisportsari Marja-Terttu Zeppelin, jota luonnehti ”intohimo kylmiin paikkoihin”.

Kohti kylmempää -teoksessa Marja-Terttu on vihdoin saapunut Grönlantiin. Hän on pystyttänyt perustamansa Polar-grillin Quaanaaqiin, Luoteis-Grönlantiin, josta on tarkoitus päästä yhä lähemmäs Pohjoisnapaa. Sinne mennään, koska jäätävässä pakkasessa tunteiden ei pitäisi sotkea utooppisen yhteisön jaloja päämääriä. Kokkolalaistaustainen kaveriporukka on seurannut perässä, ja karavaaniin siunaantuu lisää väkeä; Pianon rääväsuinen ja huoraava 78-vuotias mummo, kykynsä ylittävään työpaikkaan sotkeutunut hammashoitaja sekä juopotteleva, aseen kanssa heiluva grönlantilainen pappi. Kolme Kokkolan henkilöä on muuttunut koiriksi; Saku, Vili ja Minna – edellisessä näytelmässä Marja-Tertun veli ja poikaystävä sekä Piano Larssonin tyttöystävä – ovat nyt kiroilevia ja tupakkaa polttavia grönlanninkoiria.

Kun Kokkola alkoi Kruununpyyn lentokentän yöpakkasesta, lähtee uusi näytelmä liikkeelle Kangerlussuakin lentokentältä Grönlannista. Sinne on saapunut turistiksi Needendahlin perhe; karvainen, ylilihava ja yksinkertainen alkuihmisten kolmikko. Piano Larssonin henkilöhuolinta luonnollisesti ryhtyy järjestelemään heidän asioitaan. Kavereita ei jätetä, ja uusi yhteiskunta tarvitsee kaikkia lajeja.

Rakenteeltaan Kohti kylmempää on pilkuntarkasti viilattu, perinteinenkin näytelmä. Leea Klemolan ohjaus niin ikään on viimeisen päälle huoliteltu ja tarkkarytminen.

Vuoden näytelmäksi vuonna 2005 valitun Kokkola-näytelmän jatko-osa saattaisi jopa tukehtua siihen ladattuihin jättimetaforiinsa, mutta niin ei käy; draama hengittelee riemukkaan dialoginsa ja vaiherikkaan road movie -rakenteensa ansiosta ilmavan vapaasti. Katsojalla on sen parissa järkyttävän hauskaa.

Klemolan lopputulema on, että pakkanenkaan ei hyydytä tunteita. Hyvistä ihanteista huolimatta ihmisten on hirvittävän vaikea päästä yhteishyvään. Ravinnon tarpeen ja seksuaalisuuden ohella ihminen ei pääse uskosta ja rakkaudesta. Siinä ovat samassa paketissa lajinsäilymisen syyt ja uhat.

Grönlannin kaamos, jäätikkö ja viima ovat esityksessä käsin kosketeltavia. Kuu on kalvakka ja koirat ulvovat hyytävästi. Grilliputkan lämpimän tunkkainen valo saa melkein snagarinhajun leijumaan jäänsinisessä autiudessa. Erkki Saaraisen lavastus, Tuomas Lampisen puvut, Hannu Naamangan ja Raimo Salmen valot sekä J-P Järvisen äänet synnyttävät yhdessä lavalle illuusion juhlaa.

Näyttelijät työskentelevät rooleissaan kiehtovalla, jokapäiväisen itsestäänselvyyden -metodilla. Absurdiutta ei alleviivata, jäisissä erikoisolosuhteissa sattuvat sukurutsat ja pitkät puheet koirien jalkaanpanemisen filosofiasta näyttäytyvät maailman luonnollisimpina asioina. Ja ovat karmaisevan koomisia.

Heikki Kinnunen on Marja-Tertun roolissaan taas ajoituksen mestari. Hänen peri-inhimillinen hahmonsa on yhtä aikaa sekä liikuttava että kuoliaaksi naurattava. Yhtä luontevaa on, että Mari Turunen, Markku Eskelinen ja Inkeri Mertanen ovat koiria – tai Vesa Wallgren, Elsa Saisio ja Ritva Jalonen neandertalinihmisiä. Klaus Klemola ja Jussi Rantamäki esittävät coolit huolintamiehensä tutulla, todentuntuisella tyyneydellä. Tanskalais-grönlantilainen Axel Raahauge istuu saumatta työryhmään, ja tekee etnisesti näköisestä juoppopapistaan koskettavan traagisen hahmon. Mielenkiintoista kontrastia tälle seurakunnalle luo Anna-Karen Markkon vilpittömästi hämmentynyt nuori hammashoitaja, joka joutuu liian isojen haasteiden eteen.

Leea Klemolan varhaistöissään, kuten Seksuaali-esityksessä Kiasmassa (1999) harjoittama tietoinen ”huonoteatteri”-estetiikka – kuten myös vallalla ollut huonomaalausbuumi kuvataiteessa – näyttäisi olevan mennyttä aikaa. Kohti kylmempää on huolellista ja teknistä osaamista häpeämättä näyttävää työtä.

Mutta onko se yhtä hyvä kuin Kokkola?

Vähintään, nautin suunnattomasti joka hetkestä.

Annukka Ruuskanen

Kuvassa Heikki Kinnunen ja Klaus Klemola
©Harri Hinkka