Federico Fellinin lapsuudenkuvauksen Amarcordin rytmittäjä on poppelien pölinä: koko fantastinen elämävaihe alkaa ja loppuu lumisademaiseen poppeliefektiin.

Fellini ei olisi viihtynyt kotikaupungissani Oulussa, jonka poppelit alkavat olla viimeistä runkoaan myöten mennyttä puuta vain siksi, että ne sattuvat pölisemään kerran vuodessa. Näin on kaupungin puisto-osasto päättänyt, eikä lama eikä mikään voi asettua esteeksi hakkuuhankkeelle.

Seuraava looginen askel olisi, että Oulussa kiellettäisiin esittämästä Amarcordia.

En ole kuullut, että yksikään elokuva-friikki tai kukaan muukaan olisi köyttänyt itseään poppelinrunkoihin tai perustanut nettiadressia poppeleiden puolesta. Eipä silti, että olisin itsekään ryhtynyt moiseen. Minua risovat nykyään Sotkamon Naapurinvaaran kaivoshankkeet, verkkokalastajat kuuttien kotivesillä, juhannuksen vietto niin väärään aikaan, etteivät juhannustaiat pidä paikkaansa, lintujen rengastaminen tai varustaminen radiolähettimillä, koska nämä rihkamat taatusti rasittavat uhrejaan, ja se, ettei Suomen Arvostelijain Liitto vapauta yli 30 vuotta jäsenmaksujaan maksaneita vapaajäseniksi.

Tosin olen kerran käynyt keräämässä kaupungintalon edessä kaadetusta poppelista oksia, juurruttanut maljakossa ikkunalaudalla, kasvattanut ruukussa parvekkeella ja siirtänyt mahtavin seremonioin yksityisarboretumiin kyllin kauaksi poppeleita vainoavasta Oulusta. Turvallisuussyistä en nytkään kerro paikkakuntaa, missä kaupungintalon edessä kaadetun ikivanhan poppelin lapsi kasvaa.

En hoksaa
yhtään näytelmää, jossa puulla voisi olla yhtä riemastuttava rooli kuin Fellinin poppelinylistyselokuvassa Amarcordissa.

Minua onkin jäänyt vaivaamaan eräs kommentti, jonka arvostamani tunnettu suomalainen elokuvaohjaaja sanoi täkäläisen kansainvälisen elokuvafestivaalin aikana sinä vuonna, jolloin olin festivaalin raadissa ja ihmettelin hänelle, miten paljon helpompaa koko katselmuksen läpi-istuminen oli ollut kuin olin luullut.

Vertailukohtana toteamukselleni olivat monenmoiset eri vuosikymmenien aikana koetut teatterifestivaalien raadit pitkin ja poikin Suomea.

”Katsohan: jopa huono elokuva on parempi kuin keskinkertainen teatteriesitys!”

Näin hän sanoi, enkä ällistyksissäni osannut väittää vastaan. Itse asiassa en halunnutkaan, koska minusta hän oli pohjimmiltaan oikeassa.

Astukoon hän esiin
mielipiteineen, jos joku haluaa järjestää vaihteeksi paneelikeskustelun aiheesta, miksi elokuva tai teatteri on parempi kuin teatteri tai elokuva.

Tai ehkä olisi parempi järjestää keskustelu teemasta, saavatko teatteritoimittajat ja -kriitikot tuntea teatteriväkeä, jopa ystävystyä näiden ihmisten kanssa ja toisin päin: saako teatteriväki ystävystyä teatteritoimittajien kanssa. Silloin päästäisiin noudattamaan tämän vuoden suurta paljastusaaltoa muilta elämän- ja journalismin alueilta ja päivittelemään tapojenturmelusta.

Jotta ainakaan minua ei tarvitse haastaa ainoaankaan keskusteluun, tunnustan heti, että minun mielestäni näin pienessä maassa kuin Suomessa olisi keinotekoista pitää välimatkaa sellaisiin ihmisiin, jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin itsekin on.

Hankalinta teatterikriitikon ja teatterilaisen keskusteluyhteydelle, saati sitten ystävyydelle pienessä maassa ja pienillä paikkakunnilla on se, että kriitikko kirjoittaa lehteen, mitä mahdollisesti muutkin ajattelevat vaikka heidän ei ole sitä pakko sanoakaan ääneen ainakaan kritiikin kohteeksi joutuneelle teatterilaiselle. Senkin olen ehtinyt oppia, etteivät kriitikot ja teatterintekijät kestovihaa toisiaan intohimoisesti. Minullekin on kertynyt teatteriväestä niin monta ystävää, että tähänastinen elämäni olisi ollut huomattavasti tylsempää ja ikävystyttävämpää ilman noita persoonia.

Siiri Angerkoskeen
en kuitenkaan ehtinyt tutustua.

Nyt on taas se aika vuodesta, että on pakko miettiä, mitä hän olisi mahtanut tykätä siitä, että olemme älynneet vasta yli 100 vuotta hänen syntymänsä jälkeen ruveta järjestämään Siirin päiviä hänen synnyinkaupungissaan, tässä poppelittomassa paikassa. Jos voisin, kysyisin Siiriltä, mitä mieltä hän on siitä, onko huono elokuva mielenkiintoisempi tapaus kuin keskinkertainen teatteriesitys.

Kaisu Mikkola
kulttuuritoimittaja ja kriitikko