Kotoisaan paitamekkoon pukeutunut dramaturgi Kati Kaartinen pyöräilee tasapainoisen ja levänneen näköisenä helteisen katuvilinän läpi Helsingin keskustakahvilaan. Haastattelua edeltäneessä puhelinkeskustelussamme hän on epäillyt, riittääkö hänellä puhuttavaa näin pitkään haastatteluun.

”Olen hirveän tavallinen 37-vuotias nainen, joka on kasvanut orimattilalaisessa duunariperheessä. Ehkä lähtökohdistani juontuu se, että ylevyys puuttuu teoksistanikin. Katson aina asioita mahdollisimman tavallisten ihmisten kautta”, Kaartinen sanoo.

Kaartinen on kahden lapsen yksinhuoltaja, joka kirjoittaa päivisin, kun lapset ovat koulussa, ja joskus vielä iltaisin, kun lapset jo nukkuvat. Hän on kirjoittanut näyttämölle tekstiä itsemurhista, mielenterveysongelmista ja puhumattomuudesta. Äkkiseltään ne vaikuttavat jopa kliseisen perisuomalaisilta aiheilta.

”Suomalaisista aiheista en ole vielä käsitellyt sydän- ja verisuonitauteja”, hän hymähtää.

Kaartisen herttainen ja kiltti ulkokuori kätkee alleen vieläkin kiltimmän ihmisen, joka samastuu edelleen työväenluokkaan ja kokee olevansa vain yksi joukosta – mutta kirjoittaa näyttämölle niin tinkimätöntä tekstiä, että onnistuu jakamaan yleisön mielipiteet jyrkästi kahtia. Hänen näytelmiensä aiheet ovat sellaisia, joista useimmiten kirjoitetaan kohotetusti.

”Kiinnityn asioihin, jotka ovat pysyviä. Monilla on yksi aihe, josta ne aina kirjoittavat. Minä kierrän aina, no – kehtaako sitä sanoa kuluneesti – kolmea tosiolevaa eli kuolemaa, syntymää ja rakkautta. Kliseet ovat usein totta, mutta täytyy käydä kierros ensin itsessä läpi, ennen kuin ne tulevat todeksi.”

Kaartinen riuhtaistiin omalle kierrokselleen alle kolmikymppisenä.
”Oman taiteilijuuden miettiminen teatteriopintojen alussa, 90-luvun puolessa välissä, oli tuskallista. Minäkeskeisyys tuntui vieraalta.”

Kaartinen pakeni koulun ilmapiiriä äitiyslomalle löytääkseen elämäänsä jotain muuta. Raskaat yksityiselämän kokemukset sysäsivät hänet kuitenkin henkilökohtaisten aiheiden pariin, vielä lähemmäs itseä.

”Elämä aukaisi ison kirjan ja sanoi että ‘lue siitä’. Voi olla, että se kirja on koko ajan edessä auki. Usein sitä vain on likinäköinen. Äkkiä oli selvää, etten voisi kirjoittaa mistään muusta. Lopputyöni nimeksi tuli ’Ota se henkilökohtaisesti’.”

Lue Maria Säkön artikkeli kokonaisuudessaan Teatteri-lehdestä 5/2009.

Kuvassa Kati Kaartinen. Kuva Vertti Teräsvuori