Musiikkia teatterissa vai musiikkiteatteria? Hyvää sävellystä ei voi vastustaa, vaikka esitys ei olisi täydellinen. Mutta piileekö musiikkiteatterin lumo vetävässä musiikissa? Tangokuningas Saska Helmikallion pehmeän suklainen ääni saa kuulijan sydänalan hyrisemään, Katja Krohn ohjaa hyvällä sykkeellä ja Asko Sahlman tulkitsee tangoja uskottavasti. Kuluneen kauden musiikkiteatteriesityksissä oli monia ilon aiheita, vaikka täydellistä esitystä en kaudella nähnyt. Täysverisiä musikaaleja tuottaa tasaiseen tahtiin Helsingin Kaupunginteatteri, jonka viime syksyn satsaus Rebecca oli musiikillisesti pätevä, samoin kuin kevään nuorisomusikaali Spring Awakening. Kumpikin teos on hyvää kansainvälistä tasoa, ja Helsingin Kaupunginteatterilla on riittävästi resursseja niiden kunnolliseen toteutukseen. Pienemmissä teattereissa pitää pärjätä vähemmällä. Teatteri Imatrassa vetonaulaksi kiinnitettiin tangokuningas Saska Helmikallio. Nuoren laulajan debyytti teatterissa sujui yllättävän luontevasti, vaikka toki Helmikallion lahjakkuus on ensisijaisesti musiikin puolella. Rakkauden rikkaus -musikaali kertoo edesmenneen Taisto Tammen elämäntarinan 1940-luvulta 70-luvun loppupuolelle, laulajan kuolemaan saakka. Arto Niemisen käsikirjoitukseen on sommiteltu ajan iskelmiä jopa yli tarpeen ja ohi sisällön. Euroviisuja on kiva muistella, joten niitä muistellaan sitten oikein nautinnolla, vaikka tarinan sivuun mennäänkin. Imatralla on satsattu osaaviin muusikoihin ja pääosin hyviin laulajiin. Paikallisen harmonikkataiturin Virve Jääskeläisen johdolla Rakkauden rikkaus pysyy musiikillisesti hyvin kasassa unohtamatta Tamara Lundia ja Pirkko Mannolaa vivahteikkaasti esittäneitä Petra Haapamäkeä ja Veera Pulkkista.

Nostalginen ja suklainen ääni yhdistyvät Teatteri Imatran musikaalissa Rakkauden rikkaus. Taisto Tammen elämäntarinan kertovan esityksen pääroolissa Saska Helmikallio. Kuva Kai Skyttä

Tangoa pakahduttavasti

Musikaali on näkemilleni esityksille hieman ylimitoitettu sana. Musiikkinäytelmä, juonnettu tai dramatisoitu konsertti ovat lähempänä totuutta. Lahden kaupunginteatterin Piaf– Pikkuvarpunen nojaa Edith Piafin klassikoiksi tekemiin lauluihin. Näytelmäksi tai musikaaliksi esityksestä ei ihan ole. Lahdessa nimiosaa esittää kolme eri-ikäistä näyttelijää, mikä on kiehtova perusratkaisu. Jokaisessa Edithissä on hurmaavuutta. Elsa Saision Edith on lapsellisen riehakas ja palavasieluinen taiteilijan alku. Lumikki Kouki tekee Piafista hauraan varpusen. Mirja Räty on kolmikon rohkein laulaja, ja hänen Piafinsa on myös räväkkä vanheneva taiteilija.
Piaf – Pikkuvarpusta vaivaa elämäkertaesitysten vitsaus; näköispatsaan hakeminen eleineen, laulusaundeineen kaikkineen. Mikäs siinä, tehkää vain näköispatsaita, jos mielitte. Minusta taiteessa – ja musiikkiviihteessä – päästään pidemmälle, kun tehdään omaa tulkintaa. Onko se niin kamalan pelottavaa? Musiikkiteatteri antaa mahdollisuuden leikkiä muodolla, mutta harva uskaltaa sitä tehdä, kun musikaalit on usein valjastettu teatterin talouden vetureiksi. Pienessä helsinkiläisessä KokoTeatterissa on nähtävästi varaa kokeilla, sillä sen esitys Tangolaulaja on jotain tavallisesta poikkeavaa: ensin tunnin mittainen kahden miehen näytelmä, sitten kolmen vartin tangokonsertti huippusoittajineen. Carlos Gorostizan kirjoittama näytelmä miehestä, joka haluaa vihdoin toteuttaa nuoruuden haaveensa tangolaulajana, on kömpelyydessään hetkittäin kiusallista katsottavaa, mutta Asko Sahlmanin tangolaulajaan on pakko uskoa. Hänen ja bandoneon-virtuoosin Petri Ikkelän luotsaaman yhtyeen tangokonsertti tekee syvän vaikutuksen laulusolistin säveltasojen epätarkkuuksista huolimatta. Enpä ole vastaavaa pakahduttavaa otetta kuullut aikamme tangolaulajilta.

Säveltäkää kunnon musikaaleja pliis!

Kömpelö näytteleminen ja epäpuhdas laulaminen eivät välttämättä pilaa kaikkea, mutta muuten olen kyllä sitä mieltä, että musiikkiteatteriosaaminen on maassamme kapeaa. Huippuammattilaisia on vähän. Innostuneita ja osaavia musikaalien kirjoittajia ja säveltäjiä tarvittaisiin lisää. Aihe- ja teosvalintoihin pitäisi kiinnittää enemmän huomiota. Risto Räppääjä on niin kova brändi, että se myy takuuvarmasti ainakin Helsingin Kaupunginteatterissa. Kevään esitykset olivat loppuunmyytyjä jo ennen huhtikuista ensi-iltaa. Myönnän olevani Risto Räppääjä- ja erityisesti Paavo Kerosuo -fani. Kerosuo takaa Räppääjä-esitykseen riittävän energiatason, ja Nopolan sisarukset osaavat aikuistakin miellyttävän tarinankerronnan. Innostuin erityisesti Katja Krohnin ohjaustyöstä, jota olen päässyt liian harvoin näkemään. Muistissa on vielä upea Iso paha susi -näytelmä vuosia sitten kuopatussa Pieni Suomi -teatterissa. Krohn, Kerosuo ja huippukoomikoksi kypsynyt Santeri Kinnunen takaavat Risto Räppääjä ja villi kone -esityksen viihdytystason, mutta jotain jää puuttumaan. Yllättäen esityksen heikoin lenkki on sen musiikki. Ihailemani Iiro Rantalan musiikki on kovin vähäistä, ja se kuulostaa paikoin väsähtäneeltä. Kahden hengen bändi tuntuu liian suppealta, vaikka Yrjänä Sauros ja Tommi Lindell osaavat asiansa. Lavastukseen ja puvustukseen musiikkiteatterissa näytetään satsaavan paljon. Pienissäkin teattereissa esitykset näyttävät hyviltä, ja valosuunnittelu on kilpailukykyistä isojen laitosten kanssa. Suurin heikkous kaikissa teattereissa on äänentoisto. Laulavat ja liikkuvat näyttelijät sekä orkesteri pitäisi saada mikitettyä siten, että ääni kuulostaa riittävän luonnolliselta, ja lisäksi äänen pitäisi tulla sieltä päin, missä esiintyjä kulloinkin sattuu olemaan. Puheen ja laulun vuorottelu tuo omat haasteensa äänentoiston ammattilaisille, mutta ihmettelen, miksi yhä pitää kärsiä lapsuksista, myös isoissa teattereissa.

Kuka maksaa viulut?

Monia asia on tietysti kiinni rahasta. Onko halua ja mahdollisuuksia satsata teoksiin kunnolla? Voidaanko parhaat voimat kiinnittää myös lastenesityksiin? Uskalletaanko tehdä musiikkiteatteria ilman tunnetun henkilön elämäkertaa, kansainvälistä formaattia tai brändättyä satuhahmoa? Useimmiten vastaus on jyrkkä ei. Musiikkiteatteria voi tehdä mistä aiheesta tahansa. Perinteisen oopperasäännön mukaan parhaiten purevat kuitenkin rakkaus, mustasukkaisuus ja kuolema. Ja jos mennään huumorin puolelle, niin aiheet lienevät suurin piirtein samat, kuolemasta en ole ihan varma. Koska musiikilla on niin vahva mahdollisuus vaikuttaa tunteisiin, monet teatterintekijät ovat myös pelänneet sen banalisoivan vakavia aiheita.
Kaikkein keskeisintä on ammattitaito. Musiikillinen osaaminen tulee valjastaa musiikkiteatterin tyylikkääseen tekemiseen. Banaalius syntyy usein yksitasoisesta tekemisestä, mikä taas tavallisesti johtuu siitä, että tekijät eivät tunne käytössä olevia välineitään. Tekstinkirjoittajan, säveltäjän, dramaturgin ja ohjaajan tulee tuntea musiikin ja draamat keinot.

Päivi Loponen-Kyrönseppä kulttuuritoimittaja ja laulaja sekä Lemin musiikkijuhlien taiteellinen johtaja.
Lahden kaupunginteatteri
Pam Gems: Piaf - Pikkuvarpunen
Suomennos Elina Halttunen, ohjaus Maarit Pyökäri, lavastus Minna Välimäki, puvut Sanna Levo, valosuunnittelu Harri Peltonen, äänisuunnittelu Kai Poutanen, musiikin sovitus Timo Koskelainen.
Rooleissa Elsa Saisio, Lumikki Kouki, Mirja Räty, Anna Pitkämäki, Laura Huhtamaa, Pauliina Saarinen, Jori Halttunen, Juhani Kouki, Mika Piispa, Tero Porali, Heikki Rantanen, Juhana Rönnkvist, Jarmo Tulonen, Jussi Virkki ja Timo Koskelainen. Muusikot Timo Koskelainen, Saku Koskelainen ja Esa Korja.
Ensi-ilta Juhani-näyttämöllä 21.1.2009

Helsingin Kaupunginteatteri
Sinikka ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja villi kone
Ohjaus Katja Krohn, musiikki Iiro Rantala, kapellimestari Tommi Lindell, koreografia Sari Haapamäki, lavastus Antti Mattila, puvut Elina Kolehmainen.
Rooleissa Paavo Kerosuo, Sanna June Hyde, Santeri Kinnunen, Sari Haapamäki, Juha Jokela, Sami Uotila ja Annu Valonen.
Kantaesitys pienellä näyttämöllä 2.4.2009.

KokoTeatteri
Carlos Gorostiza: Tangolaulaja
Sovitus ja ohjaus Viktor Drevitski, lavastus Pekka Korpiniitty ja puvut, valot Mikko Orpana.

Rooleissa Asko Sahlman ja Jukka Manninen sekä tangoyhtye Antti Heermann, viulu, Petri Ikkelä, bandoneon, Jukka Manninen, kitara, Tomi Pelli, kitara ja Asko Sahlaman, laulu.
Ensi-ilta 18.3.2009.

Teatteri Imatra
Arto Nieminen: Rakkauden rikkaus
Ohjaus Timo Rissanen, lavastus Mirva Mustonen, valot Jukka Parviainen, kapellimestari Virve Jääskeläinen. Rooleissa mm. Saska Helmikallio, Petra Haapamäki, Veera Pulkkinen, Pekka Räty.
Kantaesitys kulttuurikeskuksen Karelia-salissa 31.1.2009.