Teatteri Viiruksen ja Nya Rampen -ryhmän esityskokonaisuudessa Finland/Svensk? suomenruotsalaiset näyttävät itsensä eristäytyneenä ja omaa ylemmyyttään suojelevana rasistisena kansanosana. Näkemys säälittävistä suomenkielisistä räkäjuopoista on myös tyly.
”Ei näin sovi tehdä! Tällaista todellisuuden paljastumista tapahtuu teatterin katsomossa hyvin harvoin”, innostuu Marja Silde arvostelussaan.

Teater Viiruksen ja Nya Rampen -ryhmän valmistama esityskokonaisuus Finland/Svensk? sisältää kolme erillistä pienoisnäytelmää, jotka perättäin koettuina saavat aikaan hämmentyneen mutta terästäytyneen olotilan.
Suomenruotsalainen Nya Rampen muistetaan Baltic Circle -festivaalilta, jolla yleisö näki sen ja ruotsalaisen Teater Terrierin yhteistyönä syntyneen The Best of Dallas -esityksen; syväluotaavan anaalitähystyksen maskuliinisuuden ytimeen. Provokatiivinen meno jatkuu nyt Viiruksessakin.
Tällä kertaa hivutuksen kohteena on suomenruotsalaisuus. Kokonaisuuden ensimmäinen esitys on huonon tekemisen teatteria mutta kolmikosta ehdottomasti kiinnostavin. SushiGeishaBoy pukkaa silmille tuttujen stereotypioiden kirjon; burberryyn pukeutuneet jättekivat suomenruotsalaisdaamit sekä herravihaa puhkuvan suomalaisjampan.
Jacob Öhrmanin tekstin ja ohjauksen keskiössä on perverssi valtasuhde; keski-ikäiset ruotsinkieliset frouvat ovat ostaneet itselleen finnen, miesgeishan. Suomenruotsalaisuuden kliseet kaikkine mausteineen pienessä kultalammessa keskenään polskivista ruotsalaisankoista ovat näissä rouvashenkilöissä läsnä.
Kuva ruotsinkielisestä vähemmistöstä on ilkeä; se näyttää eristäytyneen, omaa ylemmyyttään ja etujaan suojelevan rasistisen kansanosan, jonka hyväksikäyttö kohdistuu ainakin suomea puhuvaan enemmistöön. Näkemys suomenkielisistä on myös tyly; esitys näyttää vihassa ja katkeruudessa kierivät, talvisodasta toipumattomat, nöyryytyksen kostoa uhoavat säälittävät räkäjuopot.

Esitys ui varoittamatta vaarallisille vesille. Kun sushigeishaboy (Jussi Nikkilä) aloittaa suomeksi pitkän syyttävän puheensa ruotsinkieliselle yleisölle, tunnen suomenkielisenä oloni kiusalliseksi. Suomenkielisten salassa pidetyt käsitykset ruotsinkielisten epäoikeutetuiksi mielletyistä eduista lausutaan julki.
Ei näin sovi tehdä! Tilanne tuntuu yhtäkkiä todelliselta. Pälyilen ympärilleni. Ruotsinkieliset teini-ikäiset nauravat vapautuneesti, keski-ikäiset pariskunnat ovat vakavia. Paheksuvia? Apua! Jos he paheksuvat näyttämön nuorta miestä, he paheksuvat minuakin!
Kertaheitolla esitys paljastaa peilin, jota vasten voi tarkastella paitsi omia käsityksiään myös omia (noloja) tuntemuksiaan. Tämä on poliittista. Tällaista todellisuuden paljastumista tapahtuu teatterin katsomossa hyvin harvoin.

Suomenkielinen miesgeisha Jussi Nikkilä lataa rumia totuuksia kielivähemmistöstä esityksessä Finland/Svensk?
Kuva Juha Peurala

Elmer Bäckin ohjaama Kamouflage on sitten Teatteria. Vaaratonta ja hajutonta Beckett–Ionesco-tyylistä eksistentiaalista sanailua. Yksilön ja yhteisön, ”meidän” ja ”teidän” muotoutumisen – teema ei tuo uutta käsittelyyn. Sen sijaan tällainen hyvin tehty minimalismi äskettäin koetun huonon tekemisen rinnalla korostaa konventionaalisen Teatterin merkityksettömyyttä. Haukotellen siirryin viimeisen osion tykö.
Landets Kamp pöllyyttää wrestlingkehässä sukupuolia, seksuaalisuutta, maskuliinisuutta, feminiinisyyttä, vallankäyttöä, väkivaltaa, suomenkielisiä, ruotsinkielisiä, kansallisia ikoneja, uskontoa, hikeä ja verta. Ja meikkaa tätä vyörytystä seksuaaliväritteisellä populaarikuvaston parodialla. Ulvomme naurusta.
Nya Rampen ja Viirus tekevät ehdottomasti poliittista teatteria nykyaikaisilla keinoilla. Kyse ei ollut minulle niinkään stereotypioiden ja ennakkoluulojen purkamisesta, vaan niiden kohtaamisesta, julkilausumisesta, tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Nya Rampenin näkemyksessä tuntuisi kulkevan myös kaivattu maskuliinisuuden uudelleenpohdinta sekä sukupuoliin kiinnittyvät valtakuviot.

Marja Silde
teatterintekijä ja tutkija