Kristian Smeds on sielultaan valistusihminen, modernisti ja karvalakkisuomalainen. Siksi hän on niin sydämistynyt siitä, että agraari yhtenäiskulttuuri – Suomi johon hän syntyi – on kuollut. Mutta työtavoiltaan hän on salaa transmoderni. Ja tässä ristiriidassa piilee hänen dynamiikkansa lähde; globalismin ja kansallistunteen yhteentörmäyksessä.
Ohjaaja Janne Saarakkala keskustelee Smedsin kanssa perusteellisesti muun muassa hänen Brysseliin valmistuvasta teoksestaan Mental Finland, taiteilijuudesta, Uuno Turhapurosta ja huumorista, teatterikoulutuksesta ja Jouko Turkasta sekä lainsuojattomien ryhmien ja vos-teattereiden välisestä mitättömästä erosta.

Suomi on kuollut, eläköön transmoderni!

”Transmoderni pyrkii rakentamaan oman, hetkellisen, eheän arvosaarekkeen kaaoksen keskelle. - - - Siihen sisältyy sekä postmodernin hulluus että modernin ajan järkevyys. Hulluus näkyy surrealistisissa hahmoissa ja tapahtumissa ja järkevyys taas siinä, että itse tarina kuitenkin on ehyt ja ”opettavainen.”

Vaula Norrena / Valores Consult: http://www.kolumbus.fi/vaula.norrena/moder.html

Kun tapaan kollega Kristian Smedsin, hän ja hänen ryhmänsä Smeds Ensemble harjoittelee Pasilan konepajalla Mental Finland nimistä produktiota, joka saa ensi-iltansa Brysselin flaaminkielisessä kansallisteatterissa (www.kvs.be) 11.2.2009. Ensemblen kolmen vakituisen jäsenen, Eeva Bergrothin (tuottaja), Ville Hyvösen (teatterin johtaja) ja Smedsin (taiteellinen johtaja) lisäksi produktiossa työskentelee suomalaisia ja eestiläisiä näyttelijöitä, liettualainen lavastaja, belgialainen dramaturgi, itävaltalainen muusikko ja äänisuunnittelija sekä kuusi tanssijaa eri maista.

Kuvassa Kristian Smeds
Kuvaaja Ville Hyvönen

Janne Saarakkala
:
Tähtäimessä on EU jollain tavalla, eikö niin?

Kristian Smeds: Mä oon toimittamassa UFO:a sinne. Mä olin tutustunut näihin belgialaisiin 2001 Baltic Circle -festareilla. Siitä saakka on pidetty yhteyttä ja muutaman esityksen kanssa olen käynyt siellä vierailemassakin vuosien varrella. Joskus 2004 ne oli sit käymässä Kajaanissa, kattomassa esityksiä, tapaamassa ihmisiä ja värväämässä meikäläistä Brysseliin ohjaamaan jotakin tulevaisuudessa. Mä vein ne belgit yhden esityksen jälkeen savuseen karaoke-baariin. Siellä istui kainuulaista ukkoa ja akkaa kaljoineen, sellasta mykkää, vähän puolikriminelliä porukkaa, ilmassa leijui perinteinen hiukka masentunu, painostava ja epätoivonenkin tunnelma. Tarjosin pojille siinä kaljaa ja sanoin, että kattokaa nyt; tää on nyt se mistä mä tulen. Tää on sitä mun todellisuutta, että tän maiseman mä tunnen. Mutta ainoo mitä mä Brysselistä tiedän, on se, että se on Suomen vihatuin kaupunki. Että mun näkökulmasta se Brysseli on ihan UFO. Sit ne sano, että tee sinne UFO. Siinäpä kiinnostava näytelmätilaus, ajattelin ja sanoinkin sen niille. Ja nyt sitä ollaan sitten monien vuosien jälkeen toimittamassa sinne. Siinä käsitellään yhellä tasolla Euroopan Unionia. Sehän on aiheista mitä epämielenkiintoisin, Euroopan Unioni, huh huh, ketä oikeesti kiinnostaa?

JS: No, mä oon niin perverssi, että mua se vois kiinnostaa.

KS: Esitys kertoo pienten kansojen identiteetistä. Siinä mielessä mä jatkan tätä Suomi-kuvan pohtimista. Nyt se vaan asetetaan, ei paikalliseen (Kajaani), ei kansalliseen (Suomi) vaan EU-kontekstiin. Se on tavallaan jatkoa niin Kajaanin Kolmelle sisarelle kuin Kansallisteatterin Tuntemattomalle sotilaalle, myös siinä mielessä, että se jatkaa live-elokuvan tutkimista; teknologian, kameroiden ja näyttämön yhdistämistä.

JS: Eiks video ole jo out?

KS: Totta kai video on out. Ja varsinkin video teatterissa on tosi out. Ja teatteri ylipäätään on ehdottoman out. But who cares?

MAANPAKO

KS: Kajaanin jälkeenhän 2004 mä lähdin Suomesta. Olin kaksi vuotta Baltiassa tien päällä, vähän niin kuin maanpaossa. Otin etäisyyttä tietoisesti. Mä olin silloin tehnyt sen Helsingin kauden Takomossa, se oli viis vuotta ja siihen sitten se Kajaanin teatterin kausi, nelisen vuotta, jollon tuli yheksän vuotta täyteen teatterin johtajana olemista ja kahden eri rakenteen tutkimista. Molemmissa kausissa oli läpitunkevana teemana suomalaisuus akseililla urbaani-agraari, laillinen-laiton. Olennaista oli lisäksi se, että mä johdin niitä lafkoja, olin nokkamies: en pelkästään ohjaaja, vaan myös teatterinjohtaja.
Sit tuli yhteiskakun kannosta tarpeeksi. Mä sain viisivuotisen apurahan freelance-toimintaan ja ulkomaille menemiseen. Sitä mä oon nyt tehny sen apurahakauden. Tein Tallinnassa Von Krahl -teatterissa ensin Jäniksen vuoden, sitten Liettuassa Sad Songs from the Heart of Europe, kirjoitin ja ohjasin naismonologin Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen pohjalta. Ja sitten koukkasin takaisin Eestiin ja tein Tsehovin Lokin Krahlissa. Tänä aikana Hyvösen Villen kanssa Kajaanissa alkanut yhteistyö jatkui siellä Eestissä. Aika paljon keskusteltiin teatterin tekemisestä ja sen filosofiasta, perusteista ja rakenteista. Tuntu, että freelance-hommassa ei tapahtunut se mikä on teatterin tekemisen ytimessä, että se yhdessä tekeminen kasvaa isommaksi koko ajan. Piti tehdä valinta. Mitä mä oikeesti haluan tehdä tai mihin mä uskon? Mikä olisi se mielekäs tulevaisuus, josta mä haluaisin itseni löytää?
Vastauksena ei ollu olla kansainvälinen ohjaaja, joka kiertää erilaisissa taloissa ja ryhmissä tekemässä juttuja. Matkustamisessa ei oo mitään glamouria. Muistan erään hetken kun olin tien päällä. Oli päiväharjotukset Liettuassa, jotka meni tosi hyvin, työ on oikein mielekästä. Mutta sitten neljän jälkeen muut menee himaansa ja mä menen siihen vuokrayksiöön tuijottamaan tietokonetta. Kyllä mä mietin, että mitä vittua mä oikein täällä teen? Olin siinä vaiheessa ollu jo yli vuoden reissussa. Lisäksi ulkomailla työskentelyssä tuntuu kaikesta huolimatta jokin jäävän vajaaksi. Kun sulta puuttuu yhteinen historia ja yhteinen alitajunta ja yhteinen käsitteistö näyttelijöiden kanssa, niin ihan sinne ytimeen ei tunnu pääsevän. Se sellainen viimeinen – tai ensimmäinen – ja nopein yhteys jää väkisinkin puuttumaan. Työ jää pikkasen teoreettiselle tasolle varsinkin kun työtapana on se, että syöttää mielikuvia näyttelijöille. Jos mä sanon, että “mee nyt saatana niinku Mietaa mettään katkomaan risuja” niin suomalainen ymmärtää mikä tunnetila, ele ja meininki siinä on, se on se sadasosasekunti. Mutta kun ei sen toisen kulttuurihistoriasta tiedä, ei voi heittää tommosta, eikä työskentely ole niin välitöntä.

JS: Mulla on viimeisen kahden vuoden aikana ollut paljon kokemuksia kansainvälisestä työskentelystä. Niissä on työroolit aina olleet kauheen häilyviä. Parhaassa tapauksessa kaikki kirjoittaa, ohjaa ja esiintyy englanniksi. Lisäksi ne on mun ystäviä. Eli myös työn ja vapaa-ajan raja on hyvin häilyvä.

KS: Se konteksti on vaan erilainen. Mähän olen ihan perusteatterimies.

HOBBYISMI

JS: Entä sitten Houkka Brothers, jossa sä itse esiinnyt kukkahattu päässä ja soitat rumpuja, mitä se sitten on?

KS: Se on ehkä enemmän sitä mitä sä teet. Houkkailu on hobbyismia. Ettei ihan vieraannu elämästä, niin pitää olla joku harrastus!

JS: Niin mun psykiatrikin on sanonut.

KS: Se on niinku mansikka kakun päällä. Me otetaan semmosia haasteita, joita me ei osata: leikitään rokkitähtiä ja soitetaan rumpuja, lauletaan, näytellään. Meillä ei ole siihen ammattitaitoo, ei houkkailua tehdä työkseen. Aika paljon me harjotuksissa syödään, saunotaan, musisoidaan, pelataan mahjongia, puhutaan äijien juttuja ja vähän suunnitellaan.

JS: Ketä kaikkia tämä pitää sisällään?

KS: Siinä on Juha Valkeapää, Tero Nauha, Pietiäisen Pietu ja minä. Hassua kyllä, Houkka Bros on yksi kansainvälisimmistä suomalaisista teatteriryhmistä. Ensin tehtiin Vaeltaja, joka oli semmonen pöytäteatteriesitys ja sen jälkeen tee-se-itse-olohuone-musikaali Lapsia, lintuja ja kukkasia. Me ollaan varmaan niillä jutuilla kierretty ainakin kymmenessä maassa. Se on jännää, että yhtäkkiä semmonen hobbyismi tuntuu kiinnostavan ihmisiä esityskonseptina, taidemuotona, olemisen tapana. Norjassa me toimimme Pirkka-veljinä. Niillä on Pirkka-hahmo, tää ördäävä suomalainen punaniska. Nehän osti meidät heti – Houkka-brothers ja Pirkka-brothers – jengi tajus mistä oli kysymys. Me ollaan molemmista tehty semmoset versiot, joita me kutsutaan amerikkaystävällisiksi esityksiksi, joissa me puhutaan semmosta tankeroenglantia. Tai ainakin minä puhun. Vaeltajan kohdalla Juha Valkeapää veti Budapestissä esityksen myös unkariksi ja me muut pojat peesailtiin perässä englanniksi. Se oli hauskaa.

JS: Hobbyismi on muoto, johon olen itse esityksissäni viime vuosina pyrkinyt.

KS: Niin, ammattilaisuushan yhdestä näkökulmasta katsottuna on hyvin tylsää.

TAITEILIJA, TYÖ JA KUVA

KS: Kun mä kävin teatterikoulua 90-luvun alussa, niin taiteilija-sanahan oli kirosana. Kukaan ei halunnu nimittää itseensä taiteilijaksi. Muistan vaan semmosen Iltalehden tytön, jolla oli kauniit rinnat ja se julisti, että ”haluan isona taiteilijaksi”. Siinä tiivistyi sen ajan taiteilijana olemisen problematiikka. Jossain vaiheessa mä tajusin että kyllä se on Kristian niin, että väititsä ittelles mitä tahansa, sä olet taiteilija, se on sun duunis. Että hyväksy nyt paukapää se! Ja ota ne ammatin vaatimukset sitten kokonaan ja täydesti ja todella. Eläkä sorki sitä asiaa sillä verukkeella että ainahan mä voin tehä mitään muuta, lyödä hanskat tiskiin ja opetella uuden ammatin. Fakta on se että musta ei todennäköisesti olisi tälle yhteiskunnalle mitään hyötyä missään muussa ammatissa.

JS: Mä olen miettinyt tätä käsitettä ammattitaiteilija. Työntekijöistä yhä suurempi osa on ns. sisällön tuottajia ja taiteilijahan on lähtökohtaisesti sisällöntuottaja par exellance mutta mikä taiteen erottaa muusta sisällöntuotannosta, että onks kaikki sitten taiteilijoita? Ja siinä kohtaa mulle tuli valinnan paikka eteen ja aloin nähdä omassa työssäni kaksi erillistä roolia: tuottaja ja taiteilija. Tuottaja-minä vastaa leivän saannista ja taiteilija-minä tekee sitä mitä sen täytyy tehdä. Mutta kumpi määrää talossa, kumpi valitsee? Se on tärkeä hetki. Mä päätin, että taiteilija.

KS: Taiteilijan tehtävä on aina ollut väkevien kuvien tuottaminen. Ne voi olla sävellyksiä, tauluja tai vaikkapa näitä teatteriesityksiä. Nyt on käyny sitten niin, että tuo bisnesmaailma tuottaa nykyään käsittämättömän määrän väkeviä kuvia. Se kuvatulva on syöny taiteen merkitystä ja vieny meiltä sen historiallisen ykkösosaajan paikan. Se että firma voi pistää Forumin seinään – tänään kattelin – semmosen pysäyttävän Hennes ja Maukka – mimmin, niin sen ylittäminen taiteen keinoin on hyvin vaikeeta. Mental Finlandiassa mä mietin, että millasia vois olla teatterin pysäyttävät kuvat tässä ajassa.

JS: Ketä noi henkilöt on Mental Finland -esityksessä?

KS: Ei niillä oo nimiä.

JS: Mutta Tommi Korpela ei oo Tommi Korpela?

KS: Ketä ne henkilöt on, ei ole tärkeä kysymys. Tilanne lavalla on se, että ollaan vuodessa 2069 ja EU on laajentunut valtavaksi imperiumiksi. Kansalliset tavat, kielet ja omituisuudet on kielletty, mutta raha, seksi ja tavarat virtaavat Euroopassa semmosena kauniina balettitanssina. On saavutettu kapitalismin esteettinen unelma. Mutta sitten on yksi pikkunen seitsenhenkinen sissiporukka, joka harrastaa sitkeetä vastarintaa. Ne asuu laivan kontissa, ne on suomalaisia ja ne ei suostu tähän. Ne on ottaneet tuotantovälineet haltuun ja tuottaa vastakuvaa sille kuvatulvalle jota nimitetään mm. uutisoinniksi, mainoksiksi ja muuksi – mutta nää on taiteilijoita, jotka tekevät sitä. Niillä on oma ”mediastation” nimeltä Mental Finland.

Toinen esityksen taustalla vaikuttava ainesosa on surrealismi. Surrealismi kysyi, että miksi taiteesta pitää olla mitään hyötyä? Hyödyllä tarkoitetaan koko valistusfilosofiaa, mistä minä ite jäin kiinni, koska oon aina aatellu että olen modernisti tai valistusihminen. Kaikki mitä mä tätä ennen olen tehnyt, on ollut loogista ja järkevää ja ajattelen yhä, että taiteilijana oleminen ei oo mitään itseilmasua. Mä asettaudun suomalaisten taiteilijoitten pitkään virtaan ja teen sen oman duunini sinne. Mä osallistun Suomen tai sen kuvan rakentamiseen – tai purkamiseen – ja oon kokenu että mun työ on saanu vastakaikua ihmisiltä. Mutta kaikesta huolimatta mä pohdin nyt surrealismin kysymystä ja se näkyy Mental Finlandissa.

JS: Suomalaisesta kontekstista katsoen on jännittävää, että Mental Finlandissa kuvien tulvaa vastustavat esimerkiksi Tommi Korpela ja Hannu-Pekka Björkman, joita mä näen enimmäkseen telkkarista, kuvina.

KS: Joo joo, toki. Kuvahan on Kalle Holmbergkin.

JS: Sä oot myös.

KS: Niin niin, ikoni. Messias. Kaikennäköseksi muakin ja meitä kaikkia on nimitelty. Tosin eurooppalaisessa kontekstissa tää kansallinen taso putoaa pois, mikä on hyvä.

JS: Muhun vetoo nykyään sellaset esitykset mitkä pyrkii purkamaan sen kuvan tai missä ei oo kuvia lainkaan. Tai että vain kehystetään jotain, mikä on jo valmiiksi olemassa – vaikka se Henkan ja Maukan mimmi – ja annetaan sille uusi merkitys. Vastaavanlaista purkamista on esitysten riisuminen esityksellisistä elementeistä, että käytetään esimerkiksi vain pelkkää ääntä tai vain luetaan tarina paperista eikä kuviteta ollenkaan. Ja välillä käy jopa niin että näyttelijäkin katoaa.

KS: Tietenkin yksi strategia selvitä kuvien ylivertaisuudesta on, että kieltäytyy rakentamasta niitä tai keskittyy niiden purkamiseen tai graffaamaan niiden päälle omaa tagia. Mutta mä yhä yritän rakentaa kuvia ja ne tulee tarinan kerronnan ehdoilla. Mä olen tarinankertoja. Semmonen esitys jossa ei oo tarinaa, joka perustus pelkkään läsnäoloon, poissa-oleiluun tai että joku ääni suhisee mummuvainaan sinisessä divaanissa niin… No, katsojana se voi mua kiinnostaa, mutta tekijänä ei. Toki mun pertsassa on nykärielementtejä, käsitteellinen taso. Että on niille semiootikoillekin jotain pohdittavaa, saatana. Se on myös teoksen monimuotoistamista. Mutta kyllä mä oon aina yrittäny rakentaa esitykset niin, että siinä on yks perustaso, joka on kauheen yksinkertanen, että Kalevi ja Lissukin sen ymmärtää.

JS: Miten sä määrittelet käsitetaiteen?

KS: Ihan vaan junttipohjalta: Käsitetaide on sitä että viedään se vessanpönttö sinne galleriaan ja sitten mietitään että onko tämä nyt sitä taidetta. Se, että se konteksti nousee yhdeksi olennaiseksi tekijäksi. Mun koko Kajaanin kaudenhan voi nähdä myös käsitetaideteoksena. Tottakai mä olin siellä töissä teatterinjohtajana, mutta samalla se oli mun henkilökohtainen aluepoliittinen taiteilijaperformanssi. Siihen asti mä olin ollut melko hiljaa mediassa mutta sitten mä päätin, että julkiseen virkaan kuuluu julkinen edustus. Ilmotin heti ensityökseni, että Helsinki on kuollut kaupunki. Tarkoituksena oli saada pientä keskustelua aikaan ja sitä synty. Se on paljon jos taiteilija saa edes vähän keskustelua aikaan yhteiskunnassa. Tuntemattoman kohdalla kävi sitten niin, että ruvettiin vähän isommalla kammalla perkaamaan herran premissejä – ja hyvä niin.

MIKÄ SUOMI ON KUOLLUT?

JS: Mä luin Tuntemattoman sotilaan esityksen niin, että siitä kansallisesta myytistä rakennettiin kuva tai ikoni ja sit se purettiin. Konkreettisen oivalluksen kohta oli toisella puoliajalla kun ihmettelin, että miks mulla on näin kylmä. Ja sitten tajusin että tuolla lavalla ei oo ketään.

KS: Se on varmaan se kohta kun ollaan asemasotavaiheessa ja kamera menee Lammion mukana sinne lavan alle.

JS: Että se Suomi-kuva on hajonnut. Että se on tyhjä sisältä. Ei oo mitään.

KS: Jolloin tavallaan mitään muuta ei oo, kuin se nostalgia.

JS: Onks se sun näkemys suomalaisuudesta tällä hetkellä? Suomi on kuollut. Siihen se esitys päättyi.

KS: Siihen se päätty nimenomaan, siihen lauseeseen, sekä romaani että esitys. Ei sitä oo mistään stetsonista vedetty.

JS: Mut ootko sä sitä mieltä?

KS: Se Suomi ja ne arvot, joihin mä kasvoin, se Suomi on kuollut. Ei semmost enää oo. Globalisaatio, internet ja lähestyvä ekohelvetti muuttivat maailman pysyvästi. Siitä kelkasta Suomi ei pudonnu.

JS: Ja se ei oo sun mielestä mikään mukava asia?

KS: Mä lähinnä ihmettelen nykyistä yhä vuosikymmenten vanhaa puhetta suomalaisuudesta, suomalaisista arvoista ja suomalaisista sankareista – mihin ne puheet enää viittaa? Se on roskaa kaikki, homeista nostalgiaa. Positiiviset suomalaiset asiat löytyy ihan toisilta suunnilta nykyään.

JS: Miten paljon meillä on ikäeroo? Mä oon 36.

KS: Täytän 38. Mä oon syntyny joulukuussa 1970.

JS: Ja mä -72 heinäkuussa. Ja mun kokemukseni on perustavalaatuisesti toisenlainen. Mä en ole edes syntynyt siihen samaan Suomeen, josta sä puhut.

KS: Missä sä synnyit? Sehän riippuu ehkäpä etenkin juuri siitä.

JS: Mähän synnyin Helsinkiin. Mutta mä oon asunu myös Espoossa, Lieksassa ja Kuopiossa ja vähän aikaa ulkomailla – siis lapsuudessa.

KS: Mä synnyin Muhoksella, Oulujokivarteen. Mä oon ihan maaseudun kasvatti. Murrosiässä valuin sitten etelään.

JS: Mun yksi isoja aiheita on aina ollut juurettomuus. Ja sen takia kansainvälinen yhteistyökään ei oo mun mielestä mitenkään vaikeeta.

KS: Ymmärrän. Mun mielestä tässä on kysymys siitä missä päin Suomee, että miten se lapsuus määrittyy. Mulle se oli aika fiksattu pieni yhteisö.

JS: Osaatsä määritellä sun poliittista asemaa?

KS: Poliittista asemaa?

JS: Ootsä sitten kommari?

KS: Enhän minä kommari oo!

JS: No mikä sä sit oot?

KS: Mähän oon taiteilija! Ja just tämän takia Suomessa on raskasta olla teatteritaiteilija. Koska sulta ruvetaan heti kyselemään, että kenen joukoissa seisot ja kenen lippua heiluttelet. Se on erittäin kyllästyttävää. 70-luvun selvittämättömät kipuhomepisteet projisoidaan välittömästi. Valtiosihteeri Risto Volasen reagointi Tuntemattoman kohdalla edusti osaltaan juuri tätä. Musta taiteilijan pitää pysyä irti systeemistä. Puoluepolitiikkaan liittyy aina semmonen kompromissin ja yhteisrintaman haku, jota taiteilija ei voi tehdä. Se on itse oma puolueensa. Ja sillä on tasan yks äänestäjä eikä aina sitäkään.

JS: Ajatellaan että sulla on nyt yhen hengen puolue ja Suomi johon sä oot syntyny on kuollut. Mitä sä nyt sitten aiot tehdä?

KS: Mä yrittää järjestää itselleni ja työtovereilleni mielekästä toimintaa tässä mielettömässä maailmassa. Se on se mitä mä yritän tehdä kaikkina päivinä.

SMEDS ENSEMBLE (s.2006)

KS: Baltiassa oloaikana tiesin että palaan Suomeen ja täräytän tuon Tuntemattoman ja sen jälkeen pitäs puhaltaa uudet tuulet omassa tekemisessä. Mä kelasin vaihtoehdot; tulla takas Helsinkiin ja mennä jonneki kellariin vääntää jonku viiden kuuden näyttelijän kans jotain heimomeininkiä tyyliin Takomo tai joku muu. Kiitos ei. Toinen vaihtoehto oli, että lähtiskö johtaa jotain laitosteatteria. Kajaanin kokemuksen jälkeen – todella upea talo mutta se työmäärä mitä hyväkin talo vaatii, jos meinaa johtamisen lisäksi ohjatakin, on ihan järkyttävä. Lisäksi tarvittavien rakenteellisten uudistusten eteen, jotta siihen laitoskuvioon saisi uutta potkua, joutuisi tappelemaan ay-asioista ja kaikesta semmosesta, joka ei siihen taiteeseen ja sen tekemiseen liity mitenkään. Kyllä mä olen ainakin toistaiseksi sen kunnallisen tai virallisen Suomen johtajapaikan kattonu. Että se oli ”kiitos ei” sinnekin suuntaan. Ja sitten jos julmasti kattoo Helsinkiä, akselilla laitosteatterit versus vapaa kenttä, vapaat vakituiset teatteriryhmät, niin mikä niiden ero on loppupeleissä? Erittäin pieni. Molemmilla on pitkälti sama konsepti teatterista, samat unelmat, samat huolet ja ongelmat. Ainoa ero on raha, sitä lainsuojattomalla puolella on huomattavasti vähemmän.

JS: Mutta sä et siis näe vapaiden ryhmien ja vos-teattereiden ohjelmistopolitiikassa mitään eroa?

KS: En mitään suurta eroa. Lainsuojattomien puolella tehään vähemmän musikaaleja ja farssintynkää – ja se nyt ei oo iso ero. Mä kysyn eroa konseptissa, filosofista eroa. Löytyykö Helsingissä sellaista teatteria, joka oikeesti sykkis toisenlaista energiaa, joka vetäis ihmisiä puoleensa sen omanlaisen energian takia, sen ajattelun takia, sen olemassaolon tavan takia? Von Krahl Tallinnassa on semmonen paikka. Se ei oo pelkästään teatteri vaan se on paikka jonne ihmiset tulee sen sykkeen takia. Siinä on jonkin sortin aktivismin, ajattelun, huumorin, juhlimisen, esittävyyden ja kekseliäisyyden tiivistymä. Suomesta semmoista ei oikein löydy vaikka sellaselle kyllä voisi olla tilausta. On toki muutamia hienoja porukoita, jotka ryhmittyy ja jäsentyy olemaan toisenlaista kautta mutta nekin on mielestäni ilman vakituista tilaa ja paikkaa, johon se energia voisi viime kädessä sitten tiivistyä ja keskittyä.
Toisaalta voi olla, että tämä mun ajatus tämmöisestä paikasta on jo vanha ja ikäloppu. Mutta se, että lainsuojattomissa ryhmissä painitaan samojen ongelmien kanssa kuin laillisellakin puolella – mikäköhän olisi hyvä näytelmä ohjelmistoon, riittääköhän siinä hyviä rooleja kaikille, myyköhän tää, mites ton markkinoinnin kanssa, pakkohan tässä on jotain tehdä, koska tän eteen on tehty niin saatanasti töitä vuosikaupalla ja vuokratkin juoksee ja rahaa palaa ja blaa blaa blaa – niin mikä järki siinä on? Mikä ihmeen vaihtoehto siinä oikeasti näkyy? Nää on siis yleisiä keloja siitä millaista teatteria esimerkiksi Helsinki on vailla.

JS: Onko se Von Krahl semmonen paikka, jossa muidenkin teattereiden tekijät käy, että siellä taiteilijat kohtaa? Sitähän me kaikki täällä kaivataan.

KS: Olennaista on, että siellä hiipparoi etenkin muutakin kuin teatteriporukkaa. Von Krahl on kaks isoo kivitaloo Tallinnan keskustassa. Siinä on kaks ravintolaa, yks baari ja yläkerran toimisto- ja teatteritilat. Ne järjestää teatteriesityksiä, konsertteja, seminaareja, elokuvailtoja, festareita ja kerran kuussa semmosen koko talon kattavan teinidiskon.

JS: Vähän niinku Kaapelitehtaasta piti tulla?

KS: Niin mutta tää on kaikki pienessä pakkauksessa. Sieltä löytyy ydinporukka mutta sen ympärillä on rinki ihmisiä, jotka puuhailee niiden kanssa erinäisiä projekteja, jotkut vaan hengaa siellä.

JS: Kauanko Von Krahl on ollu olemassa?

KS: Niillä tais olla joku vuosi sitte viistoistavuotisbileet? Ja hyvät bileet olikin, mökki kolmessa kerroksessa täynnä väkee, iloinen ja riehakas tunnelma, pressa Ilveskin kävi piipahtamassa. Ja nyt se taas muuttaa muotoaan tällä hetkellä. Se elää. Olennaista on tietenkin, että siellä on johtaja-omistajana Peeter Jalakas, joka on visionäärinen mies sekä hieno taiteilijakaarti, jonka kanssa se näyttämötaide on tehty. Siellä on monilahjakasta väkeä. Asiat halutaan tehdä kokonaisvaltaisesti. Ei vaan niin, että mä teen näitä mun rooleja tai että tere tere, mä oon täällä töissä. Halutaan rakentaa sitä teatteria, sitä filosofiaa, sitä taiteilijana olemisen muotoa. Siellä ei kauheesti hukata aikaa ja energiaa työpaikkasosiaalidemokratiasta lätisemiseen, fokus on aika tiukasti siinä taiteessa ja ne miettii koko ajan asioitaan laajemmasta vinkkelistä kuin kansallisesta.
Tällasia mä tuumailin ennen Ensemblen perustamista, että sen uuden teatterin tai paikan pitäisi olla jossain tällä suunnalla mutta ei mulla sitten ollu siihen sitä viimeistä intoa ja sinnikkyyttä. Ajattelin, että saavat nuoremmat ja virkeemmät tehdä. Koska sellaisen paikan luomiseen, organisoimiseen ja lopulta sen lunastamiseen taiteellisella työllä menisi paljon aikaa, vuosia, äkkiä se kymmenenkin. Eikä sellainen paikka yhden ihmisen toimesta synny vaan siihen pitäisi sitte saada kasattua aika paljon eri alojen osaajia, käydä niiden kanssa hyvin vuorovaikutteiseen ja samalla määrätietoiseen prosessiin. Lopulta totesin, että se ei mua oikeasti kiinnosta just nyt. Just nyt mä haluan tehdä noita mun omia juttuja, yksittäisiä esityksiä. Halusin niin monen yhteisöllisen vuoden jälkeen keskittyä puhtaasti omiin ideoihin ja lisäksi halusin tuotannollista nopeutta ja notkeutta. Siitä tää synty, oma platformi, tuotantoalusta. Smeds Ensemble rakentuu selkeesti mun ja mun ideoiden ympärille.

JS: Ja vaihteleviin työryhmiin?

KS: Ja vaihteleviin työryhmiin ja vaihteleviin paikkoihin. Meidän teatteri on kolmessa läppärissä, minun, Eevan ja Villen. Se on meidän päissä. Hyvin yksinkertaista. Ei ole mitään vakinaista paikkaa, taloa, rakennusta, eikä loppupeleissä edes maata missä se sijaitsee. Tämä teatteri tekee yhteistyötä joka suuntaan, kaikkien kanssa, Suomessa ja ulkomailla. Taiteellinen idea ratkaisee, eli se mitä minä mieleni perukoilla kehitän aluille. Sitten sitä siementä ruvetaan porukalla idättämään. Aika usein ideat liukenevat myös sisäkkäin ja joskus katoavat kokonaan. Se voi olla tämmönen suurprojekti kuin Mental Finland, jolla on 500 000 euron budjetti tai sitten se voi olla monologi, jonka mä teen jonkun näyttelijän kanssa jonnekin takahikiän siivouskomeroon. Kaikki muodostuu taiteellisesta ideasta käsin: aikataulut, rahotukset, taiteilijat, paikat, harjoittelun määrät, kaikki lähtee sieltä sisältä käsin. Me juostaan jyrääviä rakenteita karkuun minkä kintuista päästään.

JS: Sä väität olevas modernisti mutta Smeds Ensemble kuulostaa tosi transmodernilta!

KS: En myönnä enkä kiellä. Musta se kuulostaa vaan yksinkertaisesti kustannustehokkaalta ja järkevältä. Se raha mikä me saadaan, me käytetään ihmisiin, ei rakenteisiin.

JS: Entä nimi?

KS: Nimeä mietittiin pitkään. Lopulta päädyttiin tähän Smeds Ensembleen. Siihen oli ihan selkeet syyt. Tässä lafkassa ei oo epäselvää kuka tätä johtaa. Suomessa teatterialalla on olemassa semmonen ihmeellinen näennäisdemokratian vaatimus, että usein keskustellaan ihan vaan keskustelun vuoksi. Se on todella rassaavaa välillä, ja mikä pahinta, se hidastaa ja jumittaa sitä tärkeintä asiaa eli työn tekemistä. Von Krahlissa on kauheen kivaa, että Peeter Jalakas omistaa koko vitun paskan ja kun se sanoo että nää tehdään, ni ne sitte tehdään. Mulla ei ole mitään keskustelemista vastaan sinänsä, mähän olen aina keskustellu, ja keskustelen nytki, kaikista tärkeistä asioista, työryhmän kanssa. Tyhmähän mä olisin jos en niin tekisi. Kymmenen päätä kelaa ja visioi enemmän kuin yksi. Faktahan on, että ei ohjaajan tai näytelmäkirjailijan työtä ole olemassa ilman muita ihmisiä.

JS: Mutta sä oot se joka tekee päätökset?

KS: Niin, sitten viime kädessä. Ja mä kannan niistä myös viimesen vastuun, ihan yksinkertaisesti.

JS: Maksatteko työehtosopimuksen mukaisia palkkoja?

KS: Lähes kaikille vierailijoille on pystytty maksamaan mutta ei aina meille kolmelle.

JS: Vaikuttavaa.

KS: Mä olen tehny viisitoista vuotta duunia, että olen päässyt tähän pisteeseen. Ei se ois ollu mahdollista jos mulla ei ois näyttöä ja meriittiä ja uskottavuutta. Mä olen tehnyt aika paljon töitä sen eteen, että mulla on näin iso vapaus tehdä sitä mitä mä haluun. Mitään en ole ilmaseks saanu.

JS: Mutta sä oot myyvä esitys.

KS: Kari Brändi. Hehheh.

JS: Sehän on ajan henki, että jokainen olis itse oma taideteoksensa. Kun sä avaat suus ja mä laitan mikin päälle, niin tämä on taidetta.

KS: Se on höpinää ja pörinää sanelukoneessa. Jos joku kokee sen taiteeksi, niin feel free.

JS: Sehän on ihan konteksti-kysymys.

TEATTERIKOULUTUS

KS: Millon sä alotit koulun?

JS: Vuonna 1993.

KS: Mä oon alottanu 1990 ja mun koulutukseni oli tämä: mitkä on sun aiheet, mitä sä haluat kertoa, mikä on sun maailmankuva, mikä on se sun juttu? Tee töitä, että löydät sen ja alota tekeen sitä.

JS: Samoista kuopista minäkin lähdin.

KS: Ei sillon puhuttu mistään vitun portfolioista. Nyt tuntuu siltä, että sulla on koulussaolo aikaa rakentaa itsestäs myyvä paketti. Vai onko tämä vaan mun harhainen mielipide?

JS: Ei, mä olen samaa mieltä.

KS: Se liittyy tietty siihen, että tappelu työmarkkinoilla on kova. Sama meininkihän on koko yhteiskunnassa, ei vaan teatterin kentässä. Mutta musta tuntuu, että taiteilijan ammatin vaatimuksen kysyminen on katoamassa. Turkka toi sen kouluun tai ainakin nosti sen tärkeimmäksi kysymykseksi. Hänen metodeistaan sitten olkoon kuka mitä mieltä hyvänsä mutta hän toi teatteriin totisen vaatimuksen työn vakavuudesta. Että millasia asioita, ja etenkin miten, niitä pitää näyttelijän ja näyttämön käsitellä. On sääli, jos on niin että se voimaantumisen jälki on katoamassa. Se taiteilijakäsitys mitä Turkka edustaa, se on voimakas. Taiteilija on voimakas persoona. Ja nyt sitä viilataan koko ajan virkamiesmäisempään suuntaan. Tää portfoliopaska on vaan tippa meressä siinä kehityksessä. ”Tää on ihan tavallinen ammatti, tää on ihan tavallinen ammatti!” Tätä Apuva-miehen tasoista hokemaa on saanu kuulla aika pitkään monelta suunnalta.
Mä olen tyystin eri mieltä. Tän taitelijahomman koko ydin on siinä, että se on kaikkea muuta kuin sitä tavallista hommaa. Tää on ihan konkreettisesti sitä toisena olemista, se on poikkiteloin, väärinpäin, oudosti, kummallisesi, kuumeisesti, huumeisesti, houreisesti, mutkallisesti ja mitä kaikkea olemista, siitä on tavallisuus kaukana. Toki olen myös sitä mieltä, että ei taitelijan tarvitse olla mitenkään voimakkaasti ulospäin suuntautunut, se voima voi löytyä puhtaasti sisältä ja näyttäytyä muille hiljaisena, jopa lähes autistisenakin olemisena. Kukin taablaa tavallaan, omalla persoonallaan. Teatterissa, joka syntyy yhteisestä pörinästä, käy vaan usein niin että niiden hiljaisempien persoonien omaperäistä hohdetta ei aina huomata.

JS: Mä sain lopulta Turkalta oikeutuksen tehä tätä työtä, mutta se tapahtu unissa. Mä näin kouluaikana toistuvasti unta, jossa Turkka koetteli mua. Siinä unisarjassa oli semmonen kaari, että ensin Turkka oli aina voimakkaampi kuin minä. Lopulta se päätty siihen, että viimeisessä unessa se oli tosi vanha ja vaan taputti mua polvelle ja sano että sä oot ihan hyvä.

KS: No niin, todella hieno uni.

JS: Mutta käytännössä mun näkemyksiin teatterityöstä ja erityisesti työnjaosta on Turkkaa enemmän vaikuttanut Ryhmäteatterin metodi – vaikka ei se mikään virallinen metodi ollutkaan – mutta se tekemisen tapa minkä ne silloiset professorit toi mukanaan, Raila Leppäkoski erityisesti mun kohdalla. Että ohjaajan tärkein tehtävä on nähdä ja ajatella.
Mutta Turkan kaudesta 80-luvulla yleensä mä olen tullut siihen lopputulokseen, että siinä oli isommasta asiasta kyse kuin teatterista. Se oli perisuomalaisen kansankulttuurin joutsenlaulu tai viimeinen kapina, siksi Turkka on kansallisesti niin merkittävä, myyttinen hahmo, kaikille. Mutta se hävis se Suomi ja tämä uusi on merkittävästi toisenlainen, vähemmän alkuvoimainen mutta monilahjaisempi ja hienostuneempi.

KS: Tossa on varmaan vissi perä tuossa ajatuksessa. Mun ymmärryksen mukaan Turkka pyrki siihen, että taide kasvaisi omiin mittoihinsa ja ottaisi ja lunastaisi itselleen arvovaltaa yhteiskunnassa, oikeasti, omilla ansioillaan, taitelijoiden tekojen ja ajatusten kautta. Ja että se arvovalta ei olisi ostettua tai lailla säädettyä vaan omin ansioin lunastettua. Se on kai koko ydinasia, että ihminen kasvaisi lunastamaan niitä omia ajatuksiaan taiteen keinoin. Ja tämä vaatimus on mun mielestä ihan oikea.

JS: Vaikka ammatikseen esiintyvien tai esityksiä tekevien määrä on kasvanut, niin ei taiteilijoiden määrä minusta ole muuttunu miksikään.

KS: Niin, se on vähän paradoksaalista että eletään suurta yksilökeskeisyyden ja individualismin aikaa ja silti jengi on hyvin saman oloista ja näköistä, kataloogeista revittyä porukkaa. Samalla unohdetaan se, että tämä maahan on täynnä ihan käsittämättömiä värkkääjiä. Siis kaikennäköstä ihmiset puuhastelee tuolla peräkylillä ja kaupungeissa. Suomalaiset on mun mielestä kauheen luova kansa. Mutta sitä puuhastelua ja värkkäämistä ei vaan nähdä luovuutena. Nykykielellä sanottuna: sitä ydinosaamista ei tunnisteta.
Lordinkaan tapauksestakaan ei mitään opittu. Ne on osa sitä pöljien poikien puuhastelua. Siinä on luovaa hulluutta, samoin kuin jossakin mieskuoro Huutajissa. Tässä mielessä ammattimaisuus, mitä eri taidekouluissa opetetaan, on petollista. Pahimmassa tapauksessa susta viilataan kaikki särmät ja omituisuudet pois, yliherkkyys ja pakkomielteet polkaistaan surutta ojanpohjalle. Ja neljän vuoden putken päästä lentää ulos sit normimimmii ja normikundii, jotka asettautuvat ihan nätisti ja ilman suurempia rähinöintejä tuotantolinjalle, jota myös taide-elämäksi kutsutaan.
Ehkä tästä syystä ns. ite-taide, Art Brut, Raw Art, Outsider Art on jo pidempään nostanu päätään. Sieltä löytyy vielä muitakin kuin näitä taiteen maistereita, tohtoreita ja muita huippuosaajia mutta tää ite-porukka onkin jo ns. taidekentän ulkopuolella – vaikka niitäkin kovaa kyytiä sulautetaan siihen. Tässä ajassa taiteilijalla alkaa olla ikävä sinne taiteen luokse. Ainakin itsessäni tunnistan jotain tämmöistä epämääräisen kaipuun tapaista tunnetta.

LOKAALI/GLOBAALI FOLK

JS: Mä muuten tein syksyllä töitä Oulussa ja siellä on sellanen underground-meininki että mä olin ihan silmät seljälläni, että mitä kaikkee mageeta täällä väsätään ja että kaikki on mahdollista. Se oli se loputtomien mahdollisuuksien ilmapiiri. Sitä samaa mulla ei ole Helsingissä. Täällä on lannistava ilmapiiri.

KS: No se varmaan liittyy siihen asiaan, että media ja suuret tuotantovälineet on Helsingissä. Koskaan ei tiedä minkä nurkan takana se levymoguli tai elokuvaohjaaja piileksii, joka mut keksii.

JS: Porissa, jossa myös tein syksyllä hommia, on bändejä joita ei edes kiinnosta. Niille riittää se, että ne on siellä ja tekee keikat sitte suoraan ulkomaille.

KS: Massatuotannon kaudesta ollaan menossa takas lokaaliin folkkiin. Paikallinen tekeminen ja se paikallinen yleisö kiinnostaa.

JS: Miten tää sit osuu sun pirtaas, Ensemblen tavoitteisiin?

KS: Toisaalta osuu, toisaalta ei. Itse ajattelen, että tämä mun tekeminen on aika paikallista. Täällähän mä Helsingissä nytkin värkkään.

JS: Mut esitykset tulee kuitenkin Brysseliin?

KS: Ensi-ilta tulee helmikuussa Brysseliin, sitten syksyllä tullaan Suomeen, Kansallisteatteriin ja lisäksi on keikat Itävallassa ja Liettuassa. Muu on vielä auki.

USKO

JS: Mun mielestä sun esityksissä on usein uskonnollinen tai jopa kristillinen vääntö.

KS: Kyllä mä siihen Jumalaan uskon. En toisaalta kuulu kirkkoon. Olen aikanaan eronnu.

JS: Tää liittyy siihen miten mä koen sun esitykset. Niihin kuuluu henkilöiden tunnustuksellisuus, monoloogisuus.

KS: Niin, ne ihmiset ikään kuin aukasevat itsensä. Nehän voi nähdä julkisina tunnustuksina tai ripityksinä, jossa ihminen pyrkii selkeesti artikuloimaan ne asiat, minkä puolesta hän maailmassa toimii. Eihän se ole mitään normaalia puhetta.

JS: Sitten tässä Tuntemattomassa tapahtui joku muutos. Se oli kuvaus joukosta tai yhteisöstä – ei niinkään yksilöistä, jotka tunnustavat.

KS: Voi sanoo että Väinö Linnan romaanissa Jumala ei oo kauheen suuressa roolissa, vaikka se Jumalasta ekassa lauseessa ironisesti lähteekin.

JS: Tekeeks Jumala paluun Mental Finlandissa?

KS: Ei sitä siellä paljon nähä. Siinä jengi koettaa vaan selvitä läpi kapitalismin fiktiivisen myllyn. Ei siinä kauheesti Jumalalle ole sijaa.

JS: Siksikö Suomi on kuollut? Koska me olemme hylänneet Jumalan?

KS: On ihmisiä jotka on sitä mieltä mutta minä en sitä ihan pureksimatta niele. Enemmän taitaa olla kysymys siitä että usko vähän laajempana kuin puhtaana teologisena käsitteenä on kadonnut ihmisiltä. Että löytyykö semmosia asioita tai ideologioita, johon vois uskoa, jotka antas ihmisille voimaa? Vois puhua ihan elämänuskosta, uskosta elämään, sen jatkuvuudesta, ja sen katoamisesta, hiipumisesta.
Sitä mä oon yrittäny noihin mun töihini ladata, että tulis semmosta nostetta, joka vitalisois ihmisiä ja katsojia ja generois parhaimmillaan parantavaa voimaa. Se on ihan puhtaasti uskon asia. Ja en nyt puhu mistään ihmeparantamisesta vaan ihan sellasesta asiasta että kun sä lähet teatterista ulos niin maailma näyttää ainakin hetken toisenlaiselta ja se maailma näyttäytyy mahdollisuuksien maailmana. Ihminen on saatu hetkeksi heilautettua tilaan, jossa se katsoo asioita ehkä toisesta vinkkelistä.

JS: Usko vitaalisuuteen… Se on sen Turkan perinteen jatkamista.

KS: Se asettautuu siihen linjaan, historiallisesti, mutta omanlaisena, omine malleineen. Mutta sieltä perinteestähän se tulee.

JS: En mä kyllä Tuntemattomasta lopulta energiaa saanut. Enemmänki se kokemus oli tyrmäävä.

KS: Siinä tapahtu parhaimmillaan iso tyhjentyminen. Että sekä näytteljät että yleisö on aika tyhjiä kun ne tulee ulos. Se hävitys on niin iso siinä. Se on sotailta.

ISON NÄYTTÄMÖN KYSYMYS

KS: Suomalaissa teatterissa eletään nyt sellasta vaihetta, että se kellarien aika alkaa olla pikku hiljaa ohi. Se mitä tapahtui historiallisesti Turkan kauden jälkeen – sen valtavan julkisuudessa hässimisen jälkeen – tekijät kaikkosi kellareihin tekemään töitä, pieniin ryhmiin ja vetäyty julkisuudesta. Nyt tekijöiden suhde julkisuuteen on pikku hiljaa normalisoitumassa.
Ja se iso kysymys on, miten palataan sieltä kellareista ja kätköistä ihmisten ilmoille ja tämä kysymys kytkeytyy etenkin isoihin näyttämöihin. Iso näyttämö on iso foorumi. Onko meillä tekijöillä paluuta isolle näyttämölle? Että löytyykö meiltä semmosia kykyjä, näkyjä, ohjelmistollisia ja taiteellisia ideoita – tai jotain – että saatas tuo iso näyttämö oikeesti toimimaan ja samalla pystyttäis samalla murtamaan myös sukupolvien välisiä rajoja. Kyllä teatterin täytyy pitää osa vanhoista katsojista mutta samalla teatterin on pakko löytää uutta yleisöä. Tää on ihan peruskauraa. Teesit löytyy vaikkapa Långbackan listalta Turun kaudelta.

JS: Että onko sellaista aihetta tai asiaa joka yhdistäis ihmisiä niin paljon, että tultaisiin isolla joukolla katsomaan? Vai onko niin että esimerkiksi “experimance”, josta kollega Eero-Tapio Vuori kirjoittaa ja mitä se ja moni muukin on tehnyt ja tekee, on se tulevaisuus. Siinä esitys räätälöidään yhdelle ihmiselle kerrallaan. Että hajooko kulttuuri erityisryhmiin? Mulla ei ole mitään sitä vastaan sinänsä.

KS: No, marginaalista mä en oo koskaan ollu huolissani, se pärjää aina. Se innovoi itseensä eteenpäin, sille löytyy tekijänsä ja katsojansa, koska sen yhden tai kuudenkymmenen ihmisen kasaan saaminen on vaan helpompaa kuin seitsemän sadan. Mutta löytyykö niitä tekijöitä, jotka pystyis uudistamaan ison näyttämön estetiikan Suomessa? Vai onko se niin, että ne isot näyttämöt ihan puhtaasti musealisoituu – koska niiden aika vaan on ohi? Vai luuraako vastaus uudessa dramaturgiassa, jota Suomessa on kuitenkin tehty tosi paljon ja todella hyvin. Sehän ei oo saavuttanu vielä isoja näyttämöitä. Tai löytyskö se sieltä voimakkaasta ohjaajan käsialasta?

JS: Mä ainakin kaipaan isolta näyttämöltä sitä, että apparaattia käytettäisiin täysillä hyväksi, ihan visuaalisesti, että ne esitykset ois sen näyttämön kokoisia.

KS: Se on yksi syy minkä takia mä Tuntemattoman tein. Mä halusin jotenkin ottaa siihen suuren näyttämön problematiikkaan henkilökohtaisesti kantaa ja ratkoa sitä ongelmaa.

JS: Siinä sä olet onnistunu. Se oli minusta tosi raikasta, että kerranki jotain tapahtuu Kansiksen isolla näyttämöllä.

KS: Jos se rohkasee ihmisiä pohtimaan ison näyttämön kysymystä ja vaatimusta, niin siitä olen tosi ilonen, koska se oli yksi syy miksi mä sen tein. Pyrin todentamaan, että se on mahdollista, saada se tsydeemi pyörimään sekä taiteellisesti että taloudellisesti. Kyllä mua se ison näyttämön estetiikka jatkossakin kiinnostaa. Kyllähän me Tuntematonta tehdessä sitä kovasti mietittiin ja treenattiin ja pidettiin nää vaikeudet koko ajan siinä nenän edessä. Että yhteys ei saa katketa sinne katsomoon ja että samaan aikaan me näytellään ihan miten meitä huvittaa eikä suostuta siihen traditioon, miten täällä isolla pitää näytellä ja niin edelleen. Kun meillä on se teknologia, niin me voidaan mennä vaikka näyttämön alle näyttelemään jos huvittaa.
Ja se konteksti, se oli tärkeä, että se on Kansallisteatterin iso näyttämö eikä esimerkiksi vaikka Oulun kaupunginteatterin iso näyttämö tai joku Lainsuojattomien tila Porissa. Olennaista oli ja on, että Tuntematon syntyi juuri tähän kontekstiin. Juha-Pekka Hotinen kirjoittikin tästä konteksti-asiasta Teatterikorkeakoulun lehdessä täsmälleen pointtiin osuen.

JS: Kansallisen iso näyttämöhän on äärimmäisen poliittinen konteksti, ei sinne mitä tahansa laiteta.

KS: Tietysti on näin. Sillä on oma historiansa ja perspektiivinsä. Ja se että Väinö Linna ensimmäistä kertaa nousee Kansallisteatterin näyttämölle, oli myös iso asia.

JS: Luuletsä että se on avannu silmiä Kansallisteatterissa, esimerkiksi johtajan tai lavastajien tai näyttämömiesten?

KS: Eiköhän ne silmät ole siellä olleet auki jo ennestäänkin. Ehkä Tuntematon on luonut lisää uskoa siihen, että monet asiat on oikeasti mahdollisia myös konkreettisesti eivätkä vain unelmissa tai suunnitelmissa.

JS: Että voitasko me tehdä seuraavaksi Minna Harjuniemen kanssa toi Päätalon Iijoki-sarja? Meillä on ollut vähän puhetta…

KS: Ei muuta ko hihat ylös, suunnitelmaa paperille ja ehdottamaan.

HJUMOR

JS: Sulle ei koskaan tullut mieleen tehdä Kirkkopeltoja ja vetäytyä tutkimaan?

KS: Mä en ole kovin tutkijatyyppinen ihminen. Enempi tykkään puuhata konkreettisia asioita. Sitä paitsi ei Kirkkopelto ole mielestäni vetäytynyt yhtään minnekään, pikemminkin päinvastoin. Sehän jakaa itsestään koko ajan tietoa ja osaamistaan ulos hyvinkin avoimesti ja kutsuu muita mukaan, katsojia myöten, samaan avoimeen prosessiin. Niillä on hieno ja avoin ryhmä. Homma on aloitettu ihan alusta, hitaasti ja perinpohjaisesti, teatterin alkeishiukkasista lähtien. Se on olennaista ja kunnioitettavaa. Ja onhan niiden meininki hauskaa!

JS: Toisissa tiloissa?

KS: Nauroin monet kerrat vedet silmissä kun spagetit kiitää avaruudessa ja oudot möhkäleet valetavat kropassa. Sanoinki siitä Esalle. Siinä niiden työssä on olemassa se humoristinen ulottuvuus myös. Se on musta yksi tärkeä aspekti. Ja nauratti mua sekin, kun osa valistuneista katsojista tuijotti sen sympaattisen kalsarijengin omalakista hiipparointia otsa rypyssä ahdistuneena kun eivät saaneet lokeroitua niitä oikein mihinkään kategoriaan.

JS: Sitä ei Suomessa minusta vielä osata ottaa vastaan, että joku voi olla hauska ja vakava yhtä aikaa.

KS: Jarva osas sillo.

JS: Siinä mulla on sivistyksessä aukko.

KS: Onks sulla Jarvan mentävä aukko?

JS: On mulla Jarvan mentävä aukko sivistyksessä.

KS: Kuule, se on aika helposti korjattavissa: nykyään saa Jarva-boxin; Mies joka ei osannut sanoa ei, Loma, Jäniksen vuosi

JS: Joo! Loman mä oon kauan aikaa sitten nähny.

KS: Ku mä näytin eestiläisille tekijöille Jarvan Jäniksen vuosi -leffan tuolla Tallinnassa niin ne katto sitä puhtaasti elokuvana, kerrottuna tarinana ja taidemuotona. Se ei ollu niin hyvä. Mutta ku Suomessa sitä kattoo suomalaiset, niin vittu se on kyllä hyvä. Kansallisen ikonin merkitystaso on siinä tärkee.

JS: Onks sinusta Uuno Turhapuro hauska?

KS: Oli se lapsena. Mutta ku nyt niitä kattoo, ni ei helevetti.

JS: Ei ne muhun pure.

KS: Mutta sillon joskus puri. Oon miettiny Turhapuron tekemistä teatteriin.

JS: Ootsä nähny Pasi Mäkelän version Turhapurosta?

KS: En oo.

JS: Siitä mä tykkäsin, sen nimi on Uuno Turhabuto.

KS: Siihen pitäski löytyä joku tuommonen kulma, vieraantumisen asteen pitää olla todella kova. Kuulostaa hyvältä.

JS: Ja kyllä se on. Kun Pasi alko sitä tekemään, niin mä hyväksyin, että joo, on se ihan merkittävä suomalainen ikoni tuo Turhapuro. Mä en ollu myöntäny sitä aikasemmin.

KS: Sehän on ihan arkkityyppi.

JS: Niin niin, tietenkin on, mutta se ei kolahtanu minuun ennenkun se oli tavallaan väännetty..

KS: Sä oot tuommonen Suomi-muukalainen Janne! Muukalaisena omassa maassa.

JS: Niin, niin mä oon aina kokenu olevani kyllä.

KS: Siis Uuno ei oo sun parhaita kavereita?

JS: Ei.

KS: Se on ihan mun, mun ja muiden poikien parhaita kavereita.

JS: Sen takia mulla onki saunailloissa vähän vaikeeta!

KS: Niin, ymmärrän. Ei puhuta siitä Uunosta. Eikö voitas puhua vaikka siitä mösjöö Hulotsta vaikka, se on mielenkiintosta.

JS: Kuka se sitten on?

KS: Monsieur Hulot, Tatin hahmo. Posteljooni ja Riemuloma Rivieralla ja tää herra kepin kanssa.

JS: Jaa-a…

KS: Löyty toinen aukko sivistyksessä.

JS: Sä et tiedä miten paljon aukkoja mulla on sivistyksessä.

KS: Se on Tati, Jacques Tati. Löytyy myös Tati-boxi. Senkin saa halvalla. Elämme boxien aikaa.

JS: Kyllä, kyllä. Tarkovski-boxin mä oon kattonu. Siinä kohtaa mulla ei oo sivistyksessä aukkoo. Ja sit ku puhutaan 80-luvun pop-musiikista, niin siitä mä kans tiedän enemmän kuin Jacques Tatista.

KS: Niinku Duran Duranista ja Riiosta ja Autiotalo ja Dingo?

JS: Joo, ne on kuunneltu tarkkaan.

KS: Straycats, Iron Maiden, Eddie… Tiedätsä kuka on Eddie?

JS: Siis se mikä ihmeen mäkihyppääjä?

KS: Ei se Eddie. Se monsteri, Iron Maidenin monsteri. Huvittava hevi-ilmestys, levynkansipoika.

JS: Ai jaha. Joo. Kato ei hevi pure muhun lainkaan.

KS: Niin mutta hevihän on siis suomalaista yhteiskuntaa ja miesten sielunelämää erittäin kovasti muokkaava tekijä.

JS: Niinpä. Senkin mä tiedän.

KS: Siinäki sä oot taas muukalainen.

JS: Ei kato sekään menny läpi. Se oli liian heviä. Pitää olla jotain kevyempää.

KS: Okei. Mennäänkö epäviralliselle kaljalle?

JS: Kuulostaa tosi hyvältä.

Teksti Janne Saarakkala, ohjaaja ja käsikirjoittaja
Kannen kuvassa Kristian Smeds
Kuvaaja Vertti Teräsvuori