“Istanbulissa oli yritteliäitä matkatoimistoja, jotka järjestivät retkiä maanjäristyksen tuhoamiin kaupunkeihin, ja kerrottiin, että ’seikkailunhaluiset’ turistit maksoivat uskomattoman hinnan tällaisesta mahdollisuudesta.”
Tämä virke pysäytti minut. Se on peräisin tammikuussa ilmestyneestä Otavan kustantamasta Alan Drewin Vesipuutarhat-romaanista, joka liikkuu vuoden 1999 Turkin maanjäristysalueella. Lukiessani muistin saman kymmenen vuoden takaisen kevään, jolloin olin viettänyt iloisen syntymäpäiväporukan kanssa Istanbulissa ja sen lähialueilla unohtumattomia toukokuun päiviä.
Muistin myös viime joulukuun erään päivän.
Silloin venytin Helsingistä lähtöäni saadakseni aikatauluuni sopimaan Laura Ruohosen Sotaturistit, jota olin uteliaasti osannut koko syksyn odottaakin. Johtuiko se sitten arvostuksestani Laura Ruohosen näytelmiä, kiinnostuksestani Seela Sellan näyttelijäntaidetta vai kunnioituksestani Maria-Liisa Nevalaa kohtaan? Onhan Nevala pystynyt nostamaan hallinnoimansa instituution mausoleumista maan johtavaksi teatteriksi.
Vai piileekö minussa Ruohosen kuvaaman kaltainen perverssi tirkistelevä sotaturisti, jollainen Oolannin sodan aikana matkusti vartavasten järjestetyllä huviretkellä katseleman, kun ihmiset tappavat toisiaan? Entä jos olisin kymmenen vuotta sitten jäänyt pitemmäksi aikaa Istanbuliin, niin olisinko ollut yksi Drewin irvokkaista turisteista retkellä maanjäristyksen tuhoamiin kaupunkeihin?
Olisinkohan Ranskan vallankumouksen aikana ollut joku niistä naisista, jotka asettautuivat kutimineen giljotiinin lähituntumaan, eturivin paikoille katsomaan, kun päät alkoivat putoilla?
Toisaalta oma ammattikuntani, toimittajat ja kuvaajat, ovat juuri näitä ihmisiä, joilla on näinäkin päivinä etuoikeus sysiä muita syrjään ja kysellä Erkka Lehtola -vainajan kirjan nimen itsekriittiseen tapaan vaikkapa tulipaloissa, missä ovat lehdistön paikat.
Laura Ruohonen vieraannuttaa hurjassa Sotaturistit-tragifarssissaan meihin ihmisiin liittyvän tirkistelyilmiön siistin etäälle, jotta pääsemme hetkeksi kauhistelemaan ikään kuin ulkopuolisina, kunnes oivallamme elävämme keskellä kaikkea tätä karkeutta.

Kuvassa Seela Sella ja Samuli Niittymäki.
Kuva Stefan Bremer

Ruohosen uuden näytelmän etäinen sukulainen on Fernando Arrabalin Huviretki sotakentälle, joka oli 1960-luvulla erityisesti ylioppilasteatterien suuri suosikki. Näin sen Oulun vasta perustetussa, innokkaassa ja karheassa ylioppilasteatterissa, jossa nuori Tytti Oittinen aloitteli yhä jatkuvaa uraansa. Silloin pidin näytelmää aivan absurdina – että nyt vanhemmat saisivat muka päähänsä lähteä eturintamalle tapaamaan poikaansa ja tarjoamaan tälle kotoisan piknikaterian keskellä taisteluja!
Sen perusteella, mitä tällä hetkellä tiedän elämästä ja saan siitä kaiken aikaa uutta kauhistuttavaa informaatiota, minusta tuntuu, ettei Arrabal ollutkaan absurdi.
Kuitenkin olen ruvennut pohdiskelemaan tirkistelyteatterin rinnalla sen vastaparia, hurskasteluteatteria, jolla tarkoitan tekopyhää palautetta.
Törmäsin tällaiseen lapsille tehdyn pehmonäytelmän, Mummolan, vastaanotossa Oulun kaupunginteatterissa.
Kirjoitin esityksestä itsekin enkä älynnyt olla moksiskaan, kun näytelmän mummo – ja taisi olla joku vaareistakin – muisteli kaiken muun ohessa sotaa ja pommituksia.

Keskenään muissa yksityiskohdissa eri linjoilla olevat kriitikot pitivät arveluttavana, että lapsille (ja heidän isovanhemmilleen) suunnatussa näytelmässä puhutaan sodasta. En tajua, miksi kolmen polven kontaktinäytelmässä sotalapset eivät saisi siirtää muistojaan toisenlaisesta lapsuudestaan. Eihän näiden kertomusten pelkokerrointa tehostettu edes uuden vuoden ilotulitusrakettien vertaa: istuttiin vain keinutuolissa ja juteltiin! Pitääkö heidän ja meidän, joiden ensimmäinen muistikuva maailmasta ovat pommikoneet ja palava kaupunki, vaieta vahvimmista ja varhaisimmista lapsuudenmuistomme?

Kun yksi valittaa sodan kuvauksista, niin toisaalla suomalaisen kulttuurin piirissä, varsinkin Finlandia-palkintoon liittyneiden seremonioiden pönttöpuheissa, on jankutettu, ettei kunnon yhteiskunnallinen tai poliittinen keskustelu yllä suomalaiseen proosaan. Samalla on ruvettu käyttämään teatteria lyömäaseena hutkittaessa prosaisteja. Kuin mantraa on toistettu, että teatterikin on nopeammin ajassa kiinni kuin proosa.
Tässä kuviossa mielenkiintoisen näkökulman tarjoaa Finlandia-voittaja Sofi Oksanen, jonka raju ja kantaaottava palkintoromaani Puhdistus ehti ennen proosaksi muotoutumistaan teatteriin.
Oksanen toimi siis täysin päinvastoin kuin on ollut tapana, kun on ensin kirjoitettu bestsellerromaani ja sitten dramatisoitu se näytelmäksi. Alkuperäisenä yhteistyökumppanina oli Oksasenkin tapauksessa Kansallisteatteri, Nevalan virkeä foorumi, jossa on jo pitkään vaistottu valppaasti ja herkästi, mikä tässä huolestuneessa maassa ja turvattomassa maailmassa on oleellista.


Kaisu Mikkola
Kulttuuritoimittaja ja kriitikko
Kuvaaja Pekka Ala-aho