Kuvassa Ella Mettänen. Kuva: Tapio Vanhatalo

Lauri Maijalan ohjaus ja Vesa Tapio Valon suomennos saksalaisen näytelmäkirjailija Franz Xaver Kroetzin Riistapolusta on hieno ja vaikeasti nieltävä kommentti menneisyydestä tämänhetkiseen seksuaalisesta koskemattomuudesta käytävään keskusteluun – ja nimenomaan alaikäisen nuoren naisen koskemattomuutta käsittelevään keskusteluun.

Kroetzin näytelmä on kirjoitettu vuonna 1971, ja se on ollut aikanaankin haastava esitettävä. Suomessa sitä ei ole esitetty aiemmin kuin muutaman kerran.

Näytelmä perustuu tositapahtumiin luoteissaksalaisessa pikkukaupungissa vuonna 1967, jolloin 13-vuotias tyttö ja tämän 19-vuotias poikaystävä pahoinpitelivät tytön isän kuoliaaksi.

Riistapolun juoni on kaikessa yksinkertaisuudessaan tilanne, jossa vanhemmat yrittävät estää alaikäistä tytärtään seurustelemasta täysi-ikäisen, vankilassakin olleen nuorukaisen kanssa. Tyttö toistaa toistamasta päästyään rakastavansa Franziaan, mutta katsoja saattaa hahmottaa muitakin, epäselvempiä motiiveja suhteelle.

Ohjaaja Rainer Werner Fassbinder sovitti Riistapolun tv-elokuvaksi vuonna 1972. Elokuvasovitus ei miellyttänyt Kroetzia; hän piti sitä sensaatiohakuisena.

Kroetzin näytelmä katsoo tapahtumia etäältä, ei psykologisoi, ei herkuttele eikä eläydy henkilöiden maailmaan. Tytön vanhempien alemman keskiluokan ahdas ja monien pelkojen täyttämä sosiaalinen lokero sekä poikaystävän kouluttamaton työläistausta asettuvat maisemaksi, jonka horisontissa ei siinnä sateenkaari vaan harmaa, sumuinen massa.

Kroetz on kirjoittanut henkilönsä kaikkea muuta kuin miellyttäviksi. Samastuminen ei ole tarkoituksena, sen verran ainakin ollaan Brechtille velkaa. Dialogi kuitenkin tekee ihmisten motiivit näkyviksi. Psykologista monikerroksisuutta esitykseen tuo Lauri Maijalan tiukka ohjaus, jossa sanomattomat ja sanoittamattomat tunteet kietoutuvat kaikkiin päätöksiin niin, että katsomosta tekisi mieli huutaa, että ettekö te nyt tajua, miksi valitsette noin epäviisaasti.

Näyttelijöiden työ on raikasta, kussakin hetkessä elävää ja hyvin fyysistä. He eivät ennakoi kohtaloaan. Ella Mettänen varhaiskypsänä teininä ja omasta elämästään päättävänä tyttönä tekee huikean roolin. Hänen roolihahmossaan kiteytyy halu murtautua ulos ahdistavasta menneisyydestä ja sen normeista. Yhtä aikaa elämän kovaksi keittämä ja äidin rakkautta janoava lapsi tekee valinnan, jota hänen ei pitäisi joutua tekemään. Samalla Mettänen saa piilotetuksi rooliinsa ymmärryksen siitä, että kaikkea ei voi selittää kasvatuksellakaan.

Paavo Kinnusen itseensä käpertynyt poikaystävä yrittää vain pärjätä mahdottomissa tilanteissa ja asettuu lopulta täysin tahdottomaksi tottelijaksi. Hanni-tytön vanhempien (Ursula Salo ja Risto Kaskilahti) arvoissa ja itsetunnossa näkyy toinen maailmansota seurauksineen, natsismi sekä Saksan häviö ja nöyryytys. Heillä on hyvin vähän mahdollisuuksia ymmärtää heräävän seksuaalisuutensa ja oman tahtonsa kanssa kamppailevaa tytärtään.

Vaikka Riistapolku asettuu lavastuksen värisävyjä myöten 70-luvulle, sen alun perin yhteiskunnallinen tematiikka poraa reikää nykypäivän moraalimuuriin, jonka perusrakenteita pidämme itsestäänselvinä. Oli katsojan vastaus esityksen herättämiin kysymyksiin mikä tahansa, Helsingin kaupunginteatterin Riistapolku jättää mieleen häiritsevän riitasoinnun.

Minna Tawast

Helsingin kaupunginteatteri: Riistapolku. Kirjailija Franz Xaver Kroetz. Suomennos Vesa-Tapio Valo. Ohjaus Lauri Maijala. Lavastus Antti Mattila. Puvut Elina Kolehmainen. Valot Kari Leppälä. Sävellys ja äänet Aleksi Saura. Näyttämöllä Risto Kaskilahti, Ursula Salo, Ella Mettänen, Paavo Kinnunen ja Pekka Huotari. Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 4.9.2019.