Pala palalta hän kuoriutuu esiin. Ääni ja puhe, sametinpehmeä, viipyvä ja pohtiva, täynnä maailman yhtäaikaista synkkyyttä ja surua sekä siinä kuplivaa vastavoimaista hauskuutta.

Kun ajattelen Heikki Kinnusen (73) viestiä maailmalle, näen hänet silmissäni askeltamassa vihellellen näyttämöiden halki helavyö kilisten, härmän paidassa ja jalassa rasvanahkasaappaat. Ilmaisun notkeus ei ole hänessä päälleliimattua vaan tilannetajusta nousevaa, salamannopeaa ja näennäisessä keveydessään taiturillista.

Hän ei alleviivaa vaan nostaa vaivihkaa pöytäliinan helmaa ja näyttää, mistä oikeastaan onkaan kyse.

- - -

Heikki Kinnusen millintarkka elekieli ja kyky asettua kulloisenkin roolinsa nahkoihin on nähtävissä isossa ja pienessä. Menkää ja katsokaa verkosta esimerkiksi hänen vakava Saarnansa – klassikko. Kinnunen on komiikan älykäs vilauttaja, joka ei jumitu asenteeseen, koomikko Jumalan armosta ja samasta armosta traagikko.

Mielikuvassa risteävät Kinnusen kohauttaneet roolit Lapualaisoopperasta Seitsemän veljeksen Aapoon, Veijo Meren Nuoremmasta veljestä kaikkiin tv-sketsien kansanmiehiin sekä moniin radio- ja elokuvarooleihin. Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan nimihenkilö vaatii tuekseen vielä Kinnusen päässä sojottavan karvareuhkan.

Ja onhan näitä shakespearelais-tšeho­vilaisia rooleja Learin unohtumattomasta Narrista alkaen.

Sitten on tämä toinen, viimeiset 15 vuotta näyttelijän mukana kulkenut kokkolalais-grönlantilainen Marja-Terttu Zeppelin, hylkeenä tai hyljevaatteissa, miten vain. Hän on herkkä, hiljaisesti päämäärätietoinen, kylmän ja jään ystävä, ihmissuhteiden sekatyöläinen.

Sisaruspari Leea ja Klaus Klemolan Arktiseen trilogiaansa kuvittelemasta syväpersoona Marja-Tertusta kasvaa Heikki Kinnusen esittämänä naispuolinen Kokkolan hymyilevä Apollo, jonka sydän on yhdistelmä Kainuuta, Karjalaa, Mikkeliä ja Grönlannin myskihärkien tanssia.

Lue koko Kirsikka Moringin artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 6-7/2019.

Kuvassa Heikki Kinnunen, kuvaaja Harri Hinkka.