Tanssitaiteilija Reijo Kela soittaa 12. syyskuuta:

”Taisit luulla, että kuolen sinne salille”, hän hyrisee puhelimeen.

No, niin luulin – melkein. 66-vuotias syövän, selkärankareuman ja sepelvaltimotaudin runtelema tanssijan keho ei seuraa vaivatta taiteilijan tahtoa. Se ei halua enää hypätä kahden metrin korkeuteen kerta toisensa jälkeen pitkän juoksukohtauksen väleissä. Kela joutuu lopettamaan kesken, nojaa vähän kalpeana polviinsa, huohottaa. Saattaisi huohottaa muutenkin ja saattaa olla, että muistelee koreografiaa, mutta minua hirvitti.

Taiteilija harjoittelee kolmekymppiselle itselleen tekemäänsä sooloa Taulumannekiini. Se esitetään Pakko sanoa -festivaalilla Suomussalmella 6. lokakuuta.

”Jotain uhkarohkeutta suunnitelmaan täytyy myös liittyä”, kirjoittaa tanssihistorioitsija Tiina Suhonen Kelalle mieluisista haasteista Hetken kannattelija -teoksessa (toim. Hannele Jyrkkä, Maahenki 2008) julkaistussa näkemyksellisessä artikkelissaan. Kela on toteuttanut tätä prinsiippiä usein.

Nyt uhkarohkeus liittyy vahvasti siihen tosiasiaan, että Kelan voimaa, tasapainoa ja laajoja liikeratoja sekä korkeita hyppyjä vaativa tanssi on raskasta kenelle tahansa, mutta saattaa osoittautua mahdottomaksi ikääntyvälle taiteilijalle itselleen.

Siihen hän on kuitenkin varautunut. Teoksissaan hetkeen tarttuva taiteilija toimii tilanteen mukaan.

”Jos en kerta kaikkiaan pysty, kerron yleisölle, että tässä piti nyt tehdä sitä ja tätä, mutta en jaksa”, hän virnuilee ohuesti.

Tarkoitukseni on seurata Taulumannekiinin lämmittämistä esityskuntoon.

Lue koko Minna Tawastin seurantajuttu Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehdestä 6-7/2019.
Kuvassa Reijo Kela, kuvaaja Kari Hakli.