Tampereen Teatterikesän taiteellinen johtoryhmä lanseerasi tämänvuotisen ohjelmistonsa otsikolla ”Veitsen­terällä – rohkeuden ja vaaran teatteri”. Ohjelmistoesitteessä lainattiin myös Wislawa Szymborskaa, jonka mukaan tragedian tärkein näytös on viimeinen, se jossa kuolleet nousevat näyttämön taistelukentältä, suoristavat pukunsa ja asettuvat riviin kiittämään, kohtaamaan yleisönsä.

Juuri sitä, todellisuuden ja esittämisen dialogia ja analyysia tarjosi sveitsiläisohjaaja Milo Raun International Institute of Political Murder -ryhmän yhdessä belgialaisen Création Studio Théâtre National Wallonic-Bruxellesin kanssa valmistama esitys La Reprise. Sekä TTT:n lavalla että projisointikankaalla nähty esitys liikkui eilisen ja nykyhetken, näyttämötodellisuuden, todellisuuteen pohjaavan esityksen luoman illuusion sekä esityshetken todellisuuden välillä.

Ja yleisö todistaa sekä näyttelijän työs­kentelyä, hänen motiivejaan että sosio­logista koetta, jonka lopputuloksena saattaisi olla näyttelijän kuolema. Katsojien ja esityksen välisen sopimuksen kestokykyä koetellaan.

La Reprise on nimensä mukaisesti uusinta vuonna 2012 Belgian taantuvassa teollisuuskaupungissa Liègessä tehdystä rasistisesta ja homofobisesta murhasta sekä siihen johtaneista tapahtumista. Ifsane Jarfi astui baari-illan jälkeen jostain syystä tuntemattomien miesten autoon ja löytyi myöhemmin julmasti pahoinpideltynä ja kuolleena metsästä.

Kerroksinen esitys alkaa näyttelijän monologilla, jossa pohditaan näyttelijän roolia välittäjänä. Katsoja haluaa taiteen, näyttelijän persoona on sivuseikka.

La Reprisen näyttelijöiden kyky siirtyillä ”todellisuudesta” esitykseen, tuoda taidepizza katsojille, oli huikea sekä lavalla että kameran edessä. Koska esityksen traaginen lähtökohta kerrottiin heti alussa, oli juoni selvillä, mutta esitys tarttui silti katsojaa tiukasti niskasta ja vei mukanaan tutkimusretkelle eurooppalaiseen pahuuteen.

Raun tositeatteri tai dokumenttiteatteri oli ”totta” sekä tarinan että esittämisen tasolla. Esitykseen kuuluneessa paikallisten näyttelijöiden koe-esiintymisessä ihmiset kertoivat omista taustoistaan ja samalla kaupungin sosio-ekonomisesta todellisuudesta sekä siitä, mitä teatteri heille merkitsee.

Sveitsiläisen Theater Baselin Medea lupasi aiheensa ja näkökulmansa puolesta järkytystä, surua ja sosiologista analyysiä nykyaikaisen lapsiperheen tragediasta. Miten Euripideen Medean kauhea tarina – omien lastensa murhaaminen kostoksi miehelleen, joka on ottamassa uuden vaimon – tulkitaan nykyajassa? Me muistamme Punavuoren lastensurmat ja ehkä muitakin. Odotusarvo on, että tragedia tulee entistä enemmän iholle, koska Anne-Louise Sarksin teksti ja ohjaus esittää tilanteen Medean kouluikäisten poikien näkökulmasta.

Pojat, Florian Guntum ja Itamar Mangold, vievät sydämen. Älykkäästi ja vivahteikkaasti näyttelevät lapset leikkivät, kiistelevät ja kilpailevat huoneessaan, johon vanhemmat ovat heidät sulkeneet riitansa ajaksi. Huoneessa ollaankin koko esityksen ajan ja suurimmaksi osaksi poikien seurassa.

Tässä on esityksen ongelma: vaikka poikien dialogi ja touhut kulkevat luontevasti ja enimmäkseen isoäiti-ikäistä yleisöä huvittavasti, ei se riitä. Esitys ei etene eikä minkäänlaista jännitettä synny, sillä pojat eivät saa tarpeeksi informaatiota edes oven läpi kuuntelemalla. He eivät epäile mitään eikä heidän mieleensä edes juolahda, että heille tapahtuisi jotain. He eivät varsinaisesti ahdistu edes riidasta. Vain isän ”uusi ystävätär” on heidän mielestään ikävä, kuin kana jolla on huulipunaa.

Jos tuntee Euripideen näytelmän, tietää tietysti, mitä tapahtuu, kun hermostunut äiti saapuu juottamaan pojille vihreää juomaa. Mutta sitten esitys loppuu. Äidin motiivien käsittely jää pintahipaisuksi.

Aikuisen lapsen näkökulma kohdistettiin isään Keisha Thompsonin monologissa Man on the Moon. Kolmannen polven länsi-intialaistaustaisena manchesterilaisena Thompson piirtää ääriviivat miehestä, joka ei ole löytänyt paikkaansa maailmassa. Isä ei osaa kommunikoidakaan tyttärensä kanssa kuin tietokirjoja suosittelemalla.

Tällainen tarina tulee uppoamaan 10-15 vuoden kuluttua Suomessa, kun nykyiset, keskellämme elävät muiden kulttuurien naiset alkavat avautua isiensä identiteettiongelmista. Mansessa Manchesterin likan sympaattinen tarina jäi etäiseksi. Monologimuoto oli silmiinpistävän kaavamainen: on pääjuoni, josta poiketaan välillä takaumiin ja yleisölle puhumaan, esineistä on moneksi. Loppupuolella rohjettiin kurottaa fantasiamaailmaan.

Australialainen Briefs Factory valmistaa feministisiä ja LGTB-voimaannuttavia, näyttäviä ja poliittisia show-esityksiä. Teatterikesään ja myös Espoon kaupunginteatteriin ryhmä toi naisenergisen Hot Brown Honeyn. Tampere-talo oli vaikea paikka yleisöä mukaan kannustavalle esitykselle, Espoon Tapiola-salissa katsojilla oli hyvä meininki.

Älykästä tekstiä, tanssia, sirkusta ja muun muassa beatboksausta sisältävä Hot Brown Honey yllätti positiivisesti. Itsevarmojen naisten fyysinen olomuoto taatusti häiritsi konservatiivisten katsojien mielenrauhaa, tavalla tai toisella. Esiintyjiä voi kiittää rohkeudesta. Ronskia oli, mutta ei rivoa vaan rehellistä.

Vaikka feministisiä ja vähemmistöjen oikeuksia ajavia esityksiä on Suomessakin toki jo nähty useita, ei tällainen samalla lavalla erilaisten kehojen riehakasta ja omanarvontuntoista karnevaalia viettävä porukka ole meillä juhlinut.

Minna Tawast ja Nina Jääskeläinen

Kuvassa Hot Brown Honey -esitys, kuvaaja Dylan Evans