Donkey Hot. Kuva TeaK

Henkilökohtainen kokemus leimaa monta tämän kevään opinnäytetyötä. Se lisää esityksellistä tarttumapintaa, tuottaa autenttisuutta ja toden tuntua. Se laajentaa tekijyyttä.

Autofiktio on usein ollut marginalisoitujen, esimerkiksi feminististen naissubjektien sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen väline. Taiteen tekeminen omasta henkilöhistoriasta käsin on ollut myös rodullistettujen identiteettien vapautumisen väline.

Teatterikorkeakoulun ja Tampereen Nätyn opiskelijoiden yhdessä valmistamissa näyttelijälähtöisissä teoksissa rakennetaan ja annostellaan autobiografista dramaturgiaa taitavasti ja komposition tajulla. Henkilökohtaisuudessa ei kuitenkaan ole nyt kyse antiporvarillisesta paljastusprojektista. Näkemissäni teoksissa autobiografin vastuuta ei ulkoisteta.

Näyttelijä Geoffrey Eristan omaelämäkerrallinen teos N.E.G.R.O. Nhaga & Erista Growing ’n Reaching Out on esitysessee, ääni- ja tilainstallaatio rodullistamisen representaatioista. Se on toistaiseksi ainoa laatuaan näyttelijän tekemänä. Televisiomonitorit näyttävät rasistisia mainoksia, ihmisen mustan ihon vivahteita, uurroksia ja arpia kuin maisemaa – kuvauksia rasismista. Sieltä kuullaan Laura Eklund Nhagaa rodullistetun arjesta. Esiintyjä, näyttelijä, tanssija Erista näyttää toiseuden arvet. Hän rakentaa eri esitystyylilajeista historiallisia kokemuspalasia identiteettitaistelusta. Eristan catwalk-voguing on intersektionaalisten (intersektionaalinen = moniperustainen/risteävien syiden aiheuttama syrjintä) representaatioiden huikea pikakelaus.

Juho Uusitalon FULL PULL Woyzeckissa! näyttelijä ja ohjaaja Laura Mattilan kotiin tehdystä Woyzeckista tulee heijastuspinta perimiehisten ihanteiden täyttämälle näyttelijän kotiseudulle Pohjanmaalle. Se rakentaa intiimiä, katsojaa lähelle tulevaa esittämistä. Suorasta kontaktista yleisöön ja muuhun työryhmään näyttelijä leikkaa omaelämäkerralliseen materiaaliin ja takaisin Woyzeckiin. Ikkunoihin projisoidaan äärimmilleen viritettyjen koneiden ja moottoreiden maailmaa ja toisaalla pieni poika tanssimassa omaa koreografiaansa, myöhemmin aikuinen mies.

Mikko Kauppilan ja Katariina Havukaisen Siegfriedissä näyttelijä puhkoo heteronormatiivisia ja hegemonisia sukupuolisuuksia. Helsingin kaupunginteatterissa nähty esitys leikittelee, on jatkuvassa etsinnän, muutoksen ja tulemisen tilassa. Puhe liikuttaa ja liike puhuu. Näyttelijä rakentaa dramaturgiaansa puheen ja liikkeen yhteisyyttä, havaintomaailmaansa, kuvittelukykyään. Sigfried on demonstraatiota tällaisesta ruumiin materiaalisuuksien koettelusta, että tää olis tää. Jokin liike- tai ääni-impulssi tuottaa toisen. Ääni vie. Kun äänen rekisteri ja sijaintikohta ruumiissa muuttuu, muuttuu liike ja hahmo. Kahden näyttelijän yhteistyöstä syntyy hieno kompositio, orgaanista ja kokonaisvaltaista esitys- ja tilainstallaation visuaalisuutta.

TEKIJÄN RUUMIS PUHUU

Esityksissä toimii tasavertainen, omista keinoistaan tietoinen näyttelijä. Työt ovat täynnä nautintoa, iloa ja leikittelyä – tyylilajista ja estetiikasta riippumatta. Voin aistia ruumiillisen nyt-hetkisyyden.

Tällainen näyttelijäntyö kykenee löytämään tekstuaalisesta tai mistä tahansa materiaalista siihen kätkeytyvän potentiaalin, ruumiillisen eleen. Tuo olemisentapa voi olla mitä tahansa: improvisatorista luonnostelua, korostettua fyysisyyttä ja virtuositeettiä, tyypittelyä, sisäisistä impulsseista lähtevää herkkyyttä, lyyrisyyttä… you name it. Silloin puhuu ruumis.

Esittävässä tekijyydessä on vaaran tai odottamattomuuden tunnetta. Minulle näytetään jotain joka ei ole jokapäiväistä tai johon en ole turtunut. Näyttelijä ei voi eikä halua piiloutua ohjaajan tai joidenkin muiden selän taakse. Näyttelijä on taiteellis-eettisesti vastuullinen kanssatekijä.

Tällainen näyttelijäntyö jakaa katsojalle vastuuta. Olenko kykenevä aistimaan ja näkemään näyttelijän ja kaiken, mitä näyttelijä tekee? Uudenlainen näyttelijäntyö heittää haasteen eritellä tarkemmin, millaisena nykynäyttelijän työ ja erilainen ruumiillinen läsnäolo tässä ajassa näyttäytyvät.

UUTTA HALTUUNOTTOA

Musiikissa puhutaan genrenjälkeisestä ajasta. Teokset asettuvat ani harvoin genren rajojen sisälle. Voisiko Teatterikorkeakoulun esityksiä luonnehtia postgenren ajan esityksiksi? Full Pull Woyzeckissä, Temptation Island Karamazovissa ja Donkey Hotissa tai kandiesityksissä Muistelmia kuolleesta talosta ja Cafe Chequevarassa ilmenee vapautunutta liikehdintää.

Klassikkomateriaali naitetaan joko omaelämäkerralliseen aineistoon, tosi-tv-sarjaan tai populaarilajeihin, musikaaliin ja farssiin. Ovatko klassikot ja populaarilajit impotentteja? Mietin mitä perinteiselle epookki- ja pukudraamalle elokuvassa on tapahtunut. Meitä ei tyydytä klassikko sellaisenaan. Sen musertavaa ja totalisoivaa otetta vastaan täytyy käydä taistoon uljaalla ja uskaliaalla väkivallalla! Sen tekevät käsikirjoittaja-ohjaajat yhdessä ensemblen kanssa, nimenomaan yhdessä.

Donkey Hotessa (käsikirjoitus ja ohjaus Juho Mantere) Cervantesin monikerroksinen romaani Don Quijote toimii nyt materiaalina meta-musikaalille. Puoli-Q:ssa esitetyn Donkey Hotin pilkkomakoneessa teoksen dramaturgiaa analysoidaan ja kontekstualisoidaan. Teatterin ja elokuvan haamut astuvat näyttämölle. Donkey Hot tuo mieleen Truffaut´n Amerikkalaisen yön ja Fellinin 8 ½ :n kaltaiset elokuvat, jotka ovat rakkaudenosoituksia elokuvan tekemiselle.

Lue koko Hanna Helavuoren kirjoittama artikkeli Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden numerosta 4/2019.